Kuka sinä olet?

Jos sinun pitäisi vastata kysymykseen, “kuka sinä olet?” ilman, että saisit käyttää vastauksessa nimeä, ammattia, kansalaisuutta tai asuinpaikkaa, mitä vastaisit? Vai kokisitko koko kysymyksen järjettömänä, koska tiedät itse olevasi sinä itse, ja se riittää? Moni antiikin filosofi painotti syvällisen itsetuntemuksen tärkeyttä, ja otsikon kysymykseen vastauksen löytäminen tarpeeksi syvällisellä tasolla oli monien koulukuntien painottama tärkeä, ellei tärkein, kysymys. Antiikin aikana ajateltiin, että oma itse on heijastus muusta maailmasta, ja tutkimalla itseämme tutkimme samalla myös muuta maailmaa.

Antiikin kreikka

“Tunne itsesi” (gnōthi seauton) oli keskeinen opinkappale kreikkalaisessa filosofiassa. Se oli myös kirjoitettuna Apollon temppelin sisäänkäynnin yläpuolelle Delfoissa. Filosofit, kuten Heraklitus ja Sokrates opettivat, kuinka itsetutkiskelu ja itsensä tunteminen ovat tärkeitä oman elämän kannalta, sillä vain tuntemalla itsensä ihminen voi elää hyvin ja toimia oikeudenmukaisesti.

Filosofeista Platon sanoitti itsetuntemuksen tärkeyden uudelleen painottamalla sitä, kuinka itsetuntemus oli itse asiassa “oman sielunsa” tuntemista. Platonin Alcibiades I -dialogissa sielu esitettiin järjen ja hyveiden sijaintipaikkana ihmisessä. Oman sielunsa tuntemalla ihminen voi taas oppia tuntemaan maailmaa, koska maailmallakin ajateltiin olevan jumalainen sielu. Sielut sekä yksilön, että kollektiivin tasolla nähtiin saman itsen osasina, jolloin tarkastelemalla omaa sielua, “mikrokosmosta”, saatiin tietoa “makrokosmoksesta”, maailman sielusta, ja vastaavasti myös toisin päin laajempi makrokosmos kuvasi myös sisäistä mikrokosmosta¹.

Stoalaisten filosofien painotus itsetuntemuksen tärkeydestä on säilynyt Rooman keisari Julianin (331–363 jaa.) puheesta. Keisari Julianin mukaan stoalaiset tavoittelivat elämistä harmoniassa luonnon kanssa, joka ei ole mahdollista, ellei ihminen tunne omaa luontoaan. Itsensä tunteminen oli stoalaisten mukaan tärkeää, koska ellei tiedä itseään, ei myöskään tiedä, mitä hänen täytyisi tehdä:

That they [the Stoics] made 'know thyself' into the main point of their philosophy,
you may believe, if you will, not only from the things which they brought up in their writings,
but even more so by the end of their philosophy: for they made the end living in consistency with nature,
which cannot be achieved if one does not know who one is, and of what nature one is;
for someone who does not know who he is, will surely not know what he ought to do.

Hindulaisuuden ja buddhalaisuuden näkemys itsestä

Intian kahdessa valtafilosofiassa, hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa, on runsaasti yhtäläisyyksiä siinä, kuinka ne selittävät maailmaa ja ihmistä. Niillä on kuitenkin yksi kiehtova ero, mitä tulee ajatuksissa oman itsen, tai sielun, olemassaoloon. Hindulaisuudessa ajatellaan, että ihmisellä on ikuinen sielu nimeltä atman, ja tämä sielu on puolestaan yhteydessä brahmaniin, maailmansieluun².

Buddha taas opetti, ettei ole olemassa todellista itseä (anatta). Se mitä sanomme itseksi, on vain hetki hetkeltä muuttuvia fyysisiä, ja mentaalisia komponentteja, jotka käyvä jatkuvaa muutoksen prosessia. Tämän prosessin seuraus on illuusio itsestä.

Buddha opetti illuusion itsestä syntyvän, koska 1) ihminen syntyy materiaaliseen ruumiiseen, josta taas syntyy kokemus elämän vaivoista, ja 2) ihmisen taipumuksesta tulkita aistimamme tieto maailmasta niin, että olisi olemassa pysyvä, muusta maailmasta erillinen, itsenäisesti toimiva minä itse³.

Anattan lisäksi toinen buddhalaisuuden ydinkonsepti on, että kaikki maailmassa on pysymätöntä, eli vailla hetkestä toiseen olemassa olevaa, pysyvää olemusta (anicca). Tämän johdosta käsityksemme itsestä täytyy jatkuvasti muuttua, että se voisi selittää sen hetkisen muuttuvan aistitietomme. Tämän illuusion ylläpitäminen syö puolestaan paljon mentaalista aikaa ja energiaa, ja se on myös erittäin turhauttavaa, koska joudumme selittämään sisäisen dialogin avulla itsemme itsellemme uudelleen ja uudelleen. Että selityksestä tulee sisäisesti eheä, sisäisen narratiivimme täytyy vahvistaa joitain aistimuksiamme, ja toisaalta hylätä joitain toisia aistimuksia. Tässä mielemme ei kuitenkaan täysin onnistu, vaan kyseessä on jatkuva, tuskallinen prosessi. Yrityksemme selittää maailmaa illuusion pohjalta aiheuttaa pysyvää kärsimystä. Tätä fundamentaalista todellisuuden ja illuusion itsestä välistä ristiriitaa voisi kuvata kuin jatkuvaksi krooniseksi kivuksi, epämääräiseksi huonoksi oloksi tai pieneksi päänsäryksi. Olemmme kuitenkin niin kasvaneet siihen, että tuskin edes huomaamme sitä elämämme keskellä⁴.

Hindulaisuuden ja buddhalaisuuden opetukset ovat yhtä mieltä aniccasta, eli kaiken pysymättömyydestä, mutta pysyvän sielun osalta, anatta, traditiot siis eroavat. Voivatko molemmat traditiot siis olla totta, tai kuvaavatko ne samaa ilmiötä?

Anatta ei tarkoita, etteikö ihminen tai “todellinen” maailma olisi olemassa, vaan että “todellisuus” on jotain muuta, miksi suurin osa ihmisistä sen ymmärtää. Kaikki kokemus on toki ohimenevää ja ei-pysyvää (anicca), mutta se ei kuitenkaan tarkoita kaiken (ja myös meidän itsemme) olevan illuusiota. Väärinymmärrys liittyy läheisesti seikkaan, että se havainnoija, joka meissä vaikuttaa havainnoivan havainnoijan ulkopuolella olevia asioita, ei todellisuudessa ole erillinen subjekti, kuin havaittava asia⁵.

Se kokoelma fyysisiä ja psyykkisiä komponentteja joita nimitämme “itseksi” on myös jatkuvassa muutoksessa. Itseä ei myöskään voi paikantaa mihinkään tiettyyn paikkaan fyysisessä ruumiissamme tai psyykessä. “Minä” kullakin hetkellä on yksinkertaisesti joukko tuntemuksia, jotka tulevat ja menevät, ilman meistä johtuvaa syytä. Ei-pysyviä tuntemuksia ovat myös ponnistelun tarve, itsetutkiskelu, analysointi, päättely, pohdiskelu jne., jolloin “minä” joko tekee tai ajattelee jotain.

Identeetti fyysisenä olentona

Entäpä tukeeko sekulaarinen tiede Buddhan opetusta ei-pysyvästä itsestämme fyysisenä olentona? Voimme tehdä tarkastelua oman kehomme koostumuksesta biologisesta näkökulmasta.

Fyysinen ruumiimme on ainakin jatkuvassa muutoksessa: solut kuolevat ja uusiutuvat niin, että ihminen koostuu jatkuvasti vaihtuvasta kokoelmasta soluja. Tutkijat ovat laskeneet, että 70 kiloa painava, 20-30 vuotiaan miehen kehossa uusia soluja syntyy 330 miljardia uutta solua päivässä, joka tarkoittaa noin 80 grammaa uutta solumassaa⁶. Vastaavasti vanhoja soluja kuolee samaa tahtia.

Sen biologisen massan, jonka laskemme omaksi itseksemme, kuten lihakset, jänteet, veri, hermosto, lisäksi kehoamme asuttaa melkoinen määrä bakteerimassaa, arkkieläimiä, sieniä, viruksia yms., eli toisia eläviä olentoja. Esimerkiksi bakteeristo peittää ihmisen sisältä ja ulkoa, ja on elintärkeää ruuansulatuksen, vitamiinien tuottamisen ja immuunijärjestelmän säätelyn kannalta. Mikrobistoomme kuuluvat solut voivat olla yhtä lukuisia (tai paljon runsaslukuisempia, riippuen hieman lähteestä) kuin omamme, mutta koska ne kuitenkin ovat paljon “omia” solujamme kevyempiä, niiden kokonaismassa on vain noin 1-3 kiloa terveellä aikuisella⁷.

Kuitenkin voimme hyvin kysyä, mihin vedetään raja “oman itsemme” välillä, ja mistä “muu maailma” alkaa? Bakteeristomme on lisäksi jatkuvassa kanssakäymisessä muun maailman kanssa. Jokainen kosketus jättää omaa bakteeristoamme kosketettavalle pinnalle, ja vastaavasti saamme uusia bakteereita vaihtokauppana. Bakteeristomme koostumus siis muuttuu hetki hetkeltä. Se, mitä pidämme meinä itsenämme, on itseasiassa jatkuvasti vaihtuva, uusiutuva kokoelma “meitä”, ja kanssamme symbioosissa eläviä muita eliöitä, joiden koostumus niinikään muuttuu jatkuvasti.

Identiteetti sosiaalisen kanssakäymisen tuloksena

Sosiaaliset suhteemme toimivat meille kuin peileinä, luokkahuoneina tai tuomareina, joiden perusteella käymme jatkuvaa “debattia” muiden kanssa siitä, kuka me itse asiassa olemme. Muiden tarjoamat palautteet, meihin kohdistuvat odotukset ja emotionaaliset yhteydet toimivat meille oman identiteettimme rakennuspalikoina, joiden perusteella määrittelemme, ymmärrämme ja arvioimme itseämme. Elämme suhteiden verkostossa, ja käsityksemme itsestämme on peruuttamattomasti osa tätä verkostoa. Tämän verkoston ymmärtäminen on erittäin tärkeää, jos haluamme saada syvemmän ymmärryksen siitä, keitä me todella olemme.

Amerikkalaisen sosiologi George Herbert Meadin luentomuistiinpanoihin perustuva kirja “Mind, Self and Society” vuodelta 1934 esitti identiteetin muodostuvan sosiaalisen kanssakäymisen perusteella, jossa ihminen osana sosiaalista kanssakäymistä (eli “me”) muodostaa “minän”, jonka kuvittelemme olevan oman identiteettimme kova ydin. Minuuden muodostaminen on siis jatkuva prosessi, jossa “minä” ei tule koskaan “valmiiksi”, vaan se on jatkuvan muutoksen kohteena. Vaikka kuvittelemme tietävämme kuka olemme, sosiaalisissa suhteissa tapahtuva merkittävä muutos, kuten vaikkapa avioero, voi sysätä liikkeelle etsintäprosessin, jossa yritämme löytää uuden “minän” entisen roolimme murentumisen johdosta.

Tajfel & Turner julkaisivat 1979 sosiaalisen identiteetin teorian, jonka mukaan johdamme merkittävän osan identiteetistä niistä ryhmistä, joihin kuulumme, kuten perhe, suku, kansallisuus, ammatti, harrastusryhmät ja ystäväpiiri. Esimerkiksi identifioimalla itsensä “opettajaksi”, enemmän tai vähemmän tiedostaen otamme osaksi identiteettiämme ne arvot, normit ja sosiaalisen statuksen, jotka ovat opettajien keskuudessa kulloinkin vallalla. Roolimme työympäristössä, suvussa ja perheessä asettaa meille odotuksia, jotka tiedostamme, ja yritämme täyttää parhaamme mukaan.

Sinulla on ehkä myös ystäviä, joille heijastamme omaa identiteettiämme puhumalla omista mieltymyksistämme ja tekemisistämme. Saamme niille joko myönteistä vastakaikua, jolloin se vahvistaa identiteettiämme, tai sitten kielteistä, jolloin joko kapinoimme tätä identiteettiimme kohdistuvaa “hyökkäystä” vastaan, tai hyväksymme sen. Amerikkalaisen sosiologin Charles Horton Cooleyn kirja “Looking-Glass Self” vuodelta 1902 esitti teorian, jonka mukaan muodostamme käsityksen itsestämme sen perusteella, kuinka kuvittelemme muiden näkevän meidät (persoonana) ja kuinka luulemme muiden meitä arvostavan tämän mentaalisen kuvan perusteella. Tämän jatkuvan prosessin, eli itsensä katselun toisten kuvitelluin silmin, tuloksena kehitämme tunteen itsestämme (kuten ylpeyttä tai häpeää), jonka otamme osaksi omaa identiteettiämme. Esimerkiksi positiivisen naurureaktion saaminen omille vitseille todennäköisesti kehittää ihmisen omakuvaa huumorintajuisesta ja hauskasta ihmisestä.

Ystävät voivat toimia myös suunnan antajina oman identiteetin kehitykselle. Esimerkiksi ystävän esimerkin innoittamana aloitettu uusi harrastus voi tulla osaksi ihmisen identiteettiä, jolloin hän identifioituu mielellään esimerkiksi kiipeilijäksi, joogaajaksi tai maalaajaksi. Arthur Aron ja Elaine Aron julkaisivat vuonna 1986 mallin, joka pyrkii selittämään, kuinka ihmiset pyrkivät “laajentamaan” omaa identiteettiään uusilla näkemyksillä, resursseilla ja kyvyillä kasvattaakseen menestymisen mahdollisuuksiaan. Tämän henkisen pääoman rakentamisen seurauksena ihminen ottaa osia toisen “itsestä” osaksi omaa itseään. Esimerkiksi nuoruudessa vanhemmat ihmiset sosiaalisessa ympäristössä voivat toimia merkittävinä suunnannäyttäjinä omalle uralle. Joku voi inspiroitua mukaansatempaavasta opetuksesta niin paljon, että ryhtyy opiskelemaan vaikkapa tähtitiedettä, ja hänestä tulee myöhemmin merkittävä tiedemies.

Identiteetti valintojen summana

Ihmisen identiteetti rakentuu myös monien valintojen summana, joita teemme. Tai luulemme tekevämme, sillä monet “valinnat” eivät itse asiassa ole tekemiämme valintoja, vaan ne ovat melko suoraa seurausta esimerkiksi genetiikasta, sosiaalisesta taustastamme, perhe-/sukulaisuussuhteista, ympäröivästä painostuksesta yms. meistä riippumattomista olosuhteista.

Psykologi Daryl Bem julkaisi 1972 Itsensä havaitsemisen teorian, jonka mukaan ihmiset kehittävät asenteensa ja tunnereaktionsa havainnoimalla omaa käytöstään, ja päättelemällä käytöksen perusteella, mitä heidän tulisi tuntea ja kuinka asennoitua johonkin asiaan. Tämä on täysin päinvastainen ajatus, kuinka ihmisen käyttäytymisen tulisi loogisesti toimia: että omat asenteet ja tuntemukset (ja niiden pohjalta rakentuva identiteetti) ohjailisi käytöstä, eikä toisinpäin. Teoriaa on testattu vuosien varrella lukuisia kertoja, ja sen tueksi on saatu paljon näyttöä, tosin sen katsotaan jossain määrin kilpailevan kognitiivisen dissonanssin teorian kanssa ihmisen tunnereaktioiden selittäjänä.

Itsensä havaitsemisen teorian mukaan ihmisten käytös siis ohjaa heidän tunnereaktioitaan, ja sitä kautta tunteista rakentuvaa minä-kuvaa. Identiteettiimme vaikuttaa teorian mukaan käytöksemme, johon taas vaikuttavat meistä lukuisat, tietoisesta valinnastamme riippumattomat tekijät, ympäröivät olosuhteet, voimat jne. Teorian valossa monet itsestämme totena pitämämme faktat olisivatkin vain käytökselle muodostettuja narratiiveja.

Näiden narratiivien syntyä auttaa paljon se, jos emme ylläpidä ennalta kovin voimakkaita tuntemuksia jostain asiasta. Saatamme esimerkiksi päätyä syömään tietynlaista ruokaa, koska sitä on helposti saatavilla, ja sen seurauksena siitä tulee toistojen myötä osa identiteettiämme. Tai kuuntelemme tietynlaista musiikkia, kannatamme tietynlaisia poliittisia mielipiteitä, tai harrastamme asioita, koska ne ovat olleet osa ympäristöämme, ja olemme niille altistuneita muiden toimesta. Kun sitten tarkkailemme itseämme, teemme niistä oman identiteettimme rakennuspalikoita⁸. Näin rakennettua identiteettiä ihmiset pyrkivät, tai heidän täytyy, ylläpitää tekemällä samanlaisia valintoja, jotka vahvistavat heidän jo olemassa olevaa identiteettiään. Tätä kutsutaan nimellä “Self-verification theory”, jonka William Swann julkaisi vuonna 1981.

Näin vaivalla ylläpitämistämme identiteetin palasista tulee meille hyvin rakkaita. Valintojemme arvostelu on tällöin sama asia, kuin arvostelisi meitä itseämme ja sitä, kuka luulemme olevamme. Meille rakkaan ruoan arvostelu tuntuu suoralta hyökkäykseltä minuuttamme vastaan, ja herättää ihmisissä voimakkaan vastareaktion. Myös järkevä keskustelu politiikasta on likipitäen mahdotonta, koska poliittisten mielipiteidemme taustalla on pitkään rakennettu tunne mielipiteistämme osana minuuttamme.

Itsensä havaitsemisen teoriaa voi viedä myös askeleen pidemmälle. Jos käyttäydymme eri lailla riippuen tilanteesta tai ympäristöstä, ihmisen identiteetti voi koostua lukuisista eri kontekstiriippuvaisista “moduuleista”, joiden välillä hän pystyy tarvittaessa vaihtamaan. Itsensä havaitsemisen teoria hylkääkin yhden, monoliittisen identiteetin. Identiteetti koostuu useista palasista, joita ei välttämättä tarvitse edes yhteensovittaa, vaan niiden välillä vaihtaminen onnistuu kontekstia vaihtamalla. Näyttelijöiden työssä kontekstin vaihtaminen käy selkeästi ilmi: identiteetin vaihtaminen tapahtuu roolihahmon vaatetukseen pukeutumalla, tiettyä puhetyyliä käyttämällä, ja lavasteissa liikkumalla. Tavallisen ihmisen arjessa roolihahmon vaatetus voi olla hänen työvaatteensa, puhetyyli vaihtuu riippuen siitä, käytetäänkö ammattikieltä vai ei, ja lavasteet ovat kotiympäristö, työympäristö, harrastusympäristö jne. Markus & Kunda julkaisivat 1986 tutkimuksen, jonka mukaan identiteetin vaihtaminen käy ihmisillä helposti, koska aivot osaavat valita oikean identiteetin näiden vihjeiden perusteella⁹.

Identiteetti kuluttajana

Identiteetin etsintä materialismin kautta on ollut modernin ajan kauppiaille riemuvoitto. Henkisten arvojen ja sisällön väistyminen sekulaarisen materialismin tieltä on tarjonnut markkinaihmisille loputtoman tilaisuuden kaupata tavaroita, joilla ihmiset pyrkivät täyttämään sisäistä tyhjiötään.

Kaupallistamisen parissa toimivat markkinoijat tietävät hyvin, kuinka identiteettiä pyritään rakentamaan kuluttajana jo nuoresta lähtien, ja osaavat rakentaa tuotteiden ympärille narratiiveja ja mielikuvia, jotka pyritään suuntaamaan kohdeyleisölle markkinatutkimuksen perusteella. Näin identiteetin etsintää kuluttajan kuvaa City-lehden perustaja Eeropekka Rislakki Yleisradion Raha-Suomi sarjassa¹⁰:

Iso perintö on se individualismin kasvu. Se minä-keskeisyys sekä hyvässä että huonommassa merkityksessä. … Suurin osa ihmisistähän nyt on käytännössä oikeesti ihan pihalla koko ajan, niin se on myöskin tapa pitää oma identiteetti jollain tavalla kasassa. Harva tietää kuka minä olen, niin sen saa kaupan kassalta. – Eeropekka Rislakki, City-lehden perustaja

Yllä käsitelty Tajfelin ja Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria kuvaa myös ihmisen identiteetin hakemista tietyn tuotteen ostaneiden ihmisten muodostamasta ryhmästä. Tuotteen mainonnassa käsitellyt teemat, joita innokkaimmat kuluttajat vahvistavat viestimällä tuotteesta edelleen, saavat kuluttajassa aikaan positiivisia tunteita sekä ryhmään kuuluvaisuuden tunnetta, ja auttavat häntä ottamaan tuotteeseen liitetyt mielikuvat osaksi omaa identiteettiään.

Taitavimmat brändit osaavat viedä tuotemielikuvien rakentamisen tasolle, joka alkaa muistuttamaan uskonnon kaltaista kokemusta, eräänlaista sekulaarista temppeliä. Sosiologian tutkijat ovat huomanneet, kuinka aivan tavallisten kulutustuotteiden ympärille voi syntyä ilmiöitä, jotka muistuttavat paljon varsinaisia uskonnollisia ilmiöitä, kuten suuret tunne-elämykset, usko johonkin itseään suurempaan ja merkittävämpään, ja innostus ja ihailu liikkeen johtohahmoja kohtaan. Tutkijat Russell Belk, Melanie Wallendorf ja John F. Sherry julkaisivat 1989 tutkimuksen “The Sacred and the Profane in Consumer Behavior”, jonka yksi havaintoja oli pyhyyden kokemusten tulo osaksi sekulaarista kuluttamista¹¹. Esimerkiksi Applen kaupat ovat taitavasti rakennettuja liikkeitä, joissa jokainen yksityiskohta on mietitty niin, että vierailukokemuksesta syntyy mieleen jäävä kokemus.

Russell Belkin 1988 tutkimus “Possessions as the Extended Self” puolestaan käsitteli ihmisen identiteetin rakennusta omistettujen tavaroiden pohjalta¹². Omistettujen tavaroiden pelkän omistamisen lisäksi modernin kuluttajan identiteetin rakentamisen avuksi ovat tulleet psykologista tutkimusta hyväksikäyttävät markkinaihmiset, jotka osaavat rakentaa tuotteiden ympärille median avustuksella spektaakkeleja, jotka ovat vaikuttavuudessaan globaaleja, tavoittaen valtavia ihmismääriä. Steve Jobs tuli kuuluisaksi Applen tuotejulkistusten keynote-esiintymisistä, joista tuli sittemmin osa populaarikulttuuria, ja jonka kaltaista formaattia monet yritysjohtajat yrittävät toistaa.

Uudet tuotelanseeraukset ovat paitsi suuria massatapahtumia, ne myös jaetaan tehokkaasti suoratoistokanavien kautta miljoonille ihmisille. Tuote-esittelyt rakennetaan jokaista yksityiskohtaa miettien niin, että innostus uutta tuotetta kohtaan kasvaisi brändin faneissa korkealle. Samalla yritysjohtajista on tullut eräänlaisia pappeja, jotka kykenevät esiintymisellään nostamaan brändin innokkaimmat seuraajat uskonnollisen kokemuksen kaltaiseen hurmioon.

Yhteenveto

Itsensä tuntemus oli siis jo antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille filosofeille hyvin tärkeää. Itsetuntemisen avulla päästäisiin selville ei paitsi itsestä, vaan myös koko maailman perustavanlaatuisesta olemuksesta. Buddhalaisuus puolestaan opettaa, että kaikki on muutoksessa, eikä ole olemassa pysyvää itseä. Itse on sen sijaan hetki hetkeltä muuttuva kokoelma tuntemuksia, joiden tarkkaa paikkaa ei voida määrittää.

Moderni psykologia on puolestaan on testannut ja todentanut teorioita, joiden mukaan ihminen rakentaa identiteettiään pala palalta. Tämä vaikuttaisi vahvistavan buddhalaisuuden viestiä itsen illuusorisesta luonteesta. Suositun psykologian teorian mukaan identiteetti ei myöskään ole sisäisen “itsen” löytämistä, vaan narratiivin rakentamista oman käytöksen selittämiseksi. Kuka tai mikä siis ohjaa ihmistä on kysymys, jonka moni jättää tarkoituksella tai huomaamattaan kysymättä.

Moderni länsimainen yhteiskunta tarjoaa tarkemman itsensä tutkiskelun tilalle kuluttamista ja materialismia. Itsensä tuntemisen tilalle on tarjolla jatkuvaa itsensä etsintää kulutettujen tavaroiden tai palveluiden kautta; parhaimmillaan kuluttaminen on uskonnollisten rituaalien kaltaista toimintaa monine yhtäläisyyksineen. Tutkijoiden mukaan näiden kapitalististen rituaalien pinnallisuus kuitenkin käy monelle nopeasti selväksi, tehden heistä lopulta onnettomampia.

Toinen länsimaisen yhteiskunnan kannustama keino oman identiteetin rakentamiseksi on tarjota vaihtoehtoja, jossa identiteetti rakennetaan jonkin oman, synnynnäisen erityispiirteen ympärille. Samalla, kun oman erityispiirteen ympärille rakentuvaa identiteettiä kannustetaan tuomaan esille, siihen liittyviä ilmiöitä tarkoituksella asetetaan median avulla törmäyskurssille muiden ihmisten kanssa. Identiteetin etsinnästä (tai koko identiteetistä) tulee tällöin jatkuvaa kamppailua ja taistelua. Ihmisen kaipuusta tietää, kuka hän on, syntyy joukkoliike, jonka tuloksena ei välttämättä ole harmonisempaa yhteiskuntaa kenenkään kannalta.

Mikä siis avuksi?

1100-luvulla elänyt japanilainen zen-mestari Dogen kirjoitti, että “Ei-pysyvyys on itsessään Buddhaluonto”. Buddhaluonnolla viitataan tässä jokaisessa elollisessa olennossa olevaan potentiaaliin saavuttaa valaistuminen. Dogenille asioiden ei-pysyvyys eli anicca ei ole ongelma, johon buddhalaisilla harjoitteilla haettaisiin ratkaisua, tai josta pitäisi päästä yli sinnikkäällä asioiden opiskelulla. Ei-pysyvyyden hyväksyminen, ja siitä nauttiminen, on se, mihin harjoittajien tulisi tähdätä. Ei-pysyvyys on itsessään buddhaluonto, eli avain maailman ymmärtämiseen ja valaistumiseen¹³.

Koska asiat ovat ei-pysyviä, niihin ei tulisi takertua. Ei-pysyvistä asioista nautitaan tunnistamalla ne ei-pysyviksi, ja tuntemalla ne tässä katoavassa hetkessä. Harjoittelemalla tunnistamaan taipumustamme takertua ei-pysyviin asioihin, ja hyväksymällä samalla tämän hetken ainutlaatuisuus, nautimme enemmän elämän hyvistä hetkistä, ja kestämme paremmin huonoja, kun ymmärrämme täysin niiden ohikiitävän luonteen.

Tämä on se tie ja harjoitus, joka vähitellen auttaa meitä löytämään oman itsemme, ja sen, mitä todella olemme, sanoo mestari Dogen.

Lähteet