Meemit kollektiivisen tietoisuuden rakennuspalikoina

Meemit kiehtovat ihmismieliä niiden tehokkuuden ja virusmaisen leviämiskyvyn takia. Rohkeimmat ovat jopa ajatelleet, että meemit muokkaavat sosiaalisia narratiiveja ja näkemyksiä, ja sitä kautta määrittelevät todellisuutta. Tässä artikkelissa esitetään teoria, jonka mukaan meemien välittyminen ja toiminta selittyy parhaiten tutkimalla niiden leviämistä kollektiivisessa tietoisuudessa.

Meemitutkimuksen historiaa

Richard Dawkins esitteli termin “meemi” vuonna 1976 julkaistussa kirjassaan “The Selfish Gene”. Meemillä hän kuvasi kulttuurisen siirron tai imitaation yksikköä, ja määritteli meemin miksi tahansa ideaksi, käyttäytymiseksi tai tyyliksi, joka leviää kulttuurissa imitaation avulla, kuten geenit levittävät biologisia ominaisuuksia. Geenin kulttuurisella vastineella oli tarkoitus kuvata, kuinka kulttuuriset elementit voivat kopioitua ja muuttua aivan kuten geneettinen informaatio, johon liittyy variaatiota, mutaatiota ja luonnonvalintaa. Esimerkkejä meemistä ovat melodiat, sanonnat, muotitrendit ja monet kädentaidot.

Dawkins ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka oli kiinnittänyt huomiota kulttuuristen ilmiöiden leviämiseen. Jo Charles Darwinin aikana keskusteltiin, kuinka ideat voisivat muokkautua evoluutiota muistuttavien prosessien myötä. Ihmisillä on siis täytynyt olla intuitiivinen kuva, kuinka ideat ja kulttuurin ilmiöt leviävät jo ennenkuin koko ilmiöön alettiin kiinnittää tieteellistä huomiota. 1990-luvulla meemien tutkimus järjestyi vihdoin memetiikaksi, joka tutkii kulttuuristen ilmiöiden leviämistä evolutiivisten mallien avulla.

Meemit voidaan ajatella myös laajemmin kuin kulttuurisen leviämisen yksiköksi, jos ne rinnastetaan ideoiden ja tieteellisten teorioiden leviämiseen. Tämä T. H. Huxleyn sitaatti kuvaa hyvin 1800-luvun lopun ajattelua, jolloin evoluutioteorian soveltumista myös ideoiden leviämiseen alettiin pohtia:

“Olemassaolosta käytävä kamppailu on yhtä todellista sekä intellektuaalisessa että fyysisessä maailmassa. Teoria on ajattelun muodostama laji, ja sen olemassaolo riippu suuresti sen kyvystä välttää sukupuuttoa kilpailevilta teorioilta.” – T. H. Huxley (1880)

Teoriaa tiedon leviämisestä evolutiivisen prosessin avulla kutsutaan evolutiiviseksi epistemologiaksi.

Meemiteorian ongelma

Memetiikan tutkimukseen liittyy perustavanlaatuinen ongelma. Paitsi että meemi voidaan rinnastaa mihin tahansa ihmisten keskuudessa leviävään ideaan tai tapaan, tämän yksikön määrittelyyn ei ole olemassa yhtenäistä, tieteellisesti yksiselitteistä määritelmää. Myöskään Dawkinsin alkuperäinen idea meemin kulttuurisesta vastineesta geenille ei kunnolla kuvaa sitä ilmiönä tai sen leviämistä, toisin kuin genetiikassa, jossa DNA:n löytyminen antoi geenien välittymiselle konkreettisen muodon ja välineen.

Tässä artikkelissa esitetään teoria, jonka mukaan materialistisen näkemyksen sijaan meemien välittyminen selittyy parhaiten tutkimalla niiden leviämistä tietoisuudessa, ja vielä tarkemmin kollektiivisessa tietoisuudessa. Kollektiivinen tietoisuus on eräänlainen kenttä, joka muodostaa näkymättömän verkon ihmismielten välille. Meemille löydetään parempi rakenne ja määritelmä ajattelemalla meemiä tietoisuuden yksiköksi kulttuurisen yksikön sijaan.

Meemin rakenne

Tietoisuusmeemiteorian mukaan meemi koostuu kahdesta osasta (kuva 1.), joista toinen on varsinainen meemiin liittyvä idea, ja toinen osa koostuu tähän ideaan liittyvistä tunteista. Tunneosa on tärkeä, sillä ne määrittelevät, kuinka ihminen suhtautuu meemiin ja mitä hän siitä ajattelee, ja sitä kautta joko edistää tai vaimentaa sen leviämistä. Ihmisen tietoiset kyvyt eivät riitä meemien tai myyttien irrottamiseen niitä seuraavista tunteista, vaan tunteet hallitsevat sitä, mitä niistä ajatellaan ja kuinka niitä käsitellään sosiaalisesti.

Toisaalta tunteet helpottavat olennaisesti meemin käsittelyä, koska tunteet ovat vaivattomasti palautettavissa mieliin, ja pelkkä meemin mainitseminen tai sen havaitseminen palauttavat siihen kollektiivisessa tietoisuudessa liittyvät tunteet ihmisen mieliin. Kaikki meemin jakavat ihmiset ovat välittömästi “samalla sivulla”, koska meemiin liittyvät tunteet ovat erottamaton osa itse meemin kuvaamia ideoita tai kertomuksia.

Meemi määriteltynä näin tietoisuuden yksikkönä muistuttaa suuresti Platonilaista ideaoppia, jonka mukaan olevaisen maailman ilmiöt ovat konkreettisia ilmentymiä niiden taustalla olevista ideoista. Huomaamme, että aivan kuten materialismin selitysvoimaa fysiikassa on alettu epäilemään, myös meemien leviämiseen idealistinen selitysmalli sopii huomattavasti paremmin.

Myytit

Meemin kanssa läheinen ilmiö ovat myytit, jotka ovat todellista tai kuvitteellista tapahtumaa sanoittavia narratiiveja. Vaikka tässä artikkelissa käsitellään pääasiassa meemejä, myyttien rinnastaminen meemeihin on tietoisuuden näkökulmasta perusteltua, koska niidenkin leviämisen kuvaaminen kollektiivisen tietoisuuden välityksellä on hyvä keino selittää niiden monia ominaisuuksia, kuten vaikkapa virusmaista, räjähtävää leviämistä, tai hämmästyttävää ajallista pysyvyyttä.

Meemin ja myytin määritelmiä hiottaessa meeminä voidaan pitää tietoisuuden yksikköä, joka kohdistuu yksittäiseen subjektiin, ja myytti on puolestaan yksikkö, joka narratoi jotain tiettyä tapahtumaa, oli sitten kyseessä todellinen tai keksitty tapahtuma. Myytti koostuu meemin tavoin kahdesta osasta, eli itse narratiivista, että siihen liittyvistä tunteista (kuva 1.).

Meemit ja myytit kollektiivisen tietoisuuden rakennuspalikoina

Kuvassa 2. on esitetty kollektiivisen tietoisuuden, myytin ja ihmisyhteisön väliset suhteet. Kuva esittää jotain tapahtumaa, josta on muodostunut myytti kollektiivisessa tietoisuudessa. Tietty joukko ihmisiä on altistunut myytille, ja on adoptoinut sen osaksi maailmaansa.

Myytti voi haarautua niin, että siihen liittyy useita hieman tai paljonkin erilaisia narratiiveja, riippuen siitä, mistä yksittäisistä palasista narratiivi koostetaan. Jokaiseen tapahtumaan liittyy runsaslukuinen määrä yksityiskohtia, joista vain osa voi muodostaa koherentin narratiivin, ja narratiiviin sopimattomat yksityiskohdat jätetään sen ulkopuolelle.

Pohjimmiltaan tämä narratiivin koostaminen vain sopivista palikoista voisi olla rinnakkainen ja suora seuraus teoriasta, jonka mukaan ihmiset koostavat oman maailmankuvansa itselleen sopivista palasista, jotka edesauttavat hänen selviytymistään maailmassa. Kuten maailmankuvamme, myös siihen sisältyvät meemit ja myytit valitaan subjektiivisen harkinnan perusteella, koska ne tukevat maailmankuvamme sisäistä koherenttiutta ja edistävät toimintakykyä.

Tiettyyn tapahtumaan liittyen yleensä yksi narratiivi voittaa eniten ihmisiä puolelleen, ja siitä tulee ns. valtavirran narratiivi, jonka suurin osa ihmisistä hyväksyy ja jota he pitävät totuutena asiasta (kuvan 2. suurempi joukko). Kuitenkin pienempi osa ihmisiä painottaa eri yksityiskohtia tapahtumasta (jotka sopivat hänen muuhun maailmankuvaansa), ja näin he valitsevat myytistä variaation, johon liittyvä narratiivi sisällyttää nämä yksityiskohdat.

Meemien/myyttien kesken vallitsee myös jonkinlainen hierarkia, jolloin vähemmistöön jääneen myytin tietoisuudessa jakavat ihmiset ovat myös tietoisia ainakin ns. valtavirran jakamasta myytistä. He myös tietävät, ettei heidän kuvansa todellisuudesta vastaa suurimman osan versiota ko. myytin osalta, ja tämän takia he tuntevat siitä ahdistusta ja kokevat itsensä jonkinasteisesti alistetuksi (kuvan 2. pienempi joukko).

Kieli ja meemit

Uusi tietoisuusmeemiteoria määrittelee myös kielen toiminnan uudella tavalla. Teorian mukaan kielen hämmästyttävä tehokkuus ideoiden välittäjänä nojaa olennaiselta osin kollektiiviseen tietoisuuteen; kieleen sisältyvät subjektit ja sanonnat ovat viittauksia meemeihin/myytteihin, ja välittävät siten tavattomasti enemmän informaatiota, kuin mitä pelkästä sanasta voisi päätellä. Jokaisella kielen subjektilla on meemivastine kollektiivisessa tietoisuudessa. Jokaisella meemillä ei välttämättä ole kuitenkaan sanavastinetta, vaan meemi voi elää kollektiivisessa tietoisuudessa pitkäänkin ilman, että sitä osataan vielä sanoittaa, vaan sen olemassaolo on vain epämääräinen aavistus, tai tunne.

Kun aivoja kuvata fMRI-skannerilla aivoista pystytään erottamaan alue, joka on vastuussa kielen ymmärtämisestä ja tuottamisesta. Sama alue aivoissa aktivoituu, riippumatta siitä mikä kieli on kyseessä. Aivojen tätä osaa voidaankin pitää kielestä vastuussa olevana verkkona. Kiinnostavasti kieliverkko aktivoituu myös, kun käsitellään täysin keksittyjä kieliä, esimerkiksi klingonia tai kieleltä kuulostavaa siansaksaa. Kielitutkija Edward Gibsonin mukaan kieliverkko toimii eräänlaisena kääntäjänä abstraktimpien konseptien ja kielen välillä¹.

Aivoja skannatessa kielestä vastaava alue ei kuitenkaan ole sama, joka on vastuussa tietyn konseptin tallennuksesta. Tämän johdosta onkin alettu pohtia, että kielitieteilijöiden kuten Noah Chomskyn oletus kielestä ajattelun taustalla olisi väärä. Kieltä ja kieliverkkoa ei tarvita, eikä se aktivoidu, jos ihminen ei prosessoi nimenomaan kieltä tai puhetta².

Kieliprosessoinnin tehtävä olisi siis pukea sanoiksi merkityksen yksiköt, jotka sijaitsevat jossain muualla. Aivoja tutkittaessa on selvinnyt eri alueita, jotka aktivoituvat erilaisten abstraktien konseptien yhteydessä, mutta tiettyä abstraktien konseptien varastoa ei ole pystytty osoittamaan. Lisäksi eri aivoalueet aktivoituvat riippuen siitä, missä yhteydessä abstrakti konsepti esiintyy³.

Uuden tietoisuusmeemiteorian avulla konseptivarastoksi voidaan paikantaa kollektiivinen tietoisuus. Abstraktit konseptit kielen taustalla ovat samoja, jotka ovat tallessa kollektiivisessa tietoisuudessa meemeinä, ja aivojen tehtävä on toimia eräänlaisena kääntäjänä meemeistä koostuvan tietoisuuden ja puheen välillä (kuva 3.). Aivojen rooliksi jää hakea konsepti ja siihen liittyvät tunteet tietoisuudesta, ja prosessoida niitä aivoissa kielen tai puheen tuottamiseksi ja tulkitsemiseksi.

Ajattelemalla kielen funktio tietoisuudessa sijaitsevien meemien viestijänä myös selittää retoriikan, puhetaidon ja journalismin merkityksen. Puhumalla/kirjoittamalla tietoisesti meemeistä, jotka aktivoivat haluttuja meemiin sidoksissa olevia tunteita, voidaan ohjailla kuulijan/lukijan tunnetilaa. Jos meemit valitaan huolellisesti, tunnetilaksi muodostuu koherentti kokonaisuus, joka voidaan sitten yhdistää haluttuun uuteen meemiin, joka on puheen tai kirjoituksen varsinainen aihe.

Todellisuuden synkronointi meemien ja myyttien avulla

Paitsi että meemien ja myyttien tehtävä on synkronoida ajattelua ja todellisuutta, ne tarjoavat myös pääsyn kollektiiviseen älyyn ja tietoisuuteen. Vaatisi liian paljon kognitiivista kapasiteettia, että jokainen ihminen muodostaisi jokaisesta mahdollisesta asiasta oman mielipiteensä ja integroisi ne osaksi muuta maailmankuvaansa. Meemit ja myytit mahdollistavat ihmisille pääsyn miljardien muiden ihmisten jo valmiiksi “pureskeltuun” näkemykseen asioista. Näin pienen joukon saavuttamalla uudella tiedolla on mahdollisuus levitä välittömästi muiden saataville, vaikka sanallista kommunikaatiota alkuperäisen lähteen ja kaikkien ihmisten välillä ei olisikaan.

Tieteenhistorioitsijat ovat panneet merkille, että sama keksintö usein tehdään useammassa paikassa ja useamman henkilön toimesta samaan aikaan, ilman että he kommunikoisivat siitä toistensa kautta. Uuden meemiteorian avulla ilmiötä selitettäessä uusi keksintö muokkautuu ensin meemiksi kollektiiviseen tietoisuuteen, ja leviää sieltä samalla tieteen alalla toimivien ihmisten tietoisuuteen. Vasta myöhemmin tieto keksinnöstä leviää muille puheen tai kirjoituksen välityksellä. Esimerkkejä samaan aikaan tehdyistä keksinnöistä ovat esimerkiksi evoluutioteoria, happi kemiallisena elementtinä, puhelin, poliorokote ja lentokone.

Meemit ja myytit myös helpottavat satunnaista toisiin ihmisiin tutustumista. Tietyllä alueella asuvat ihmiset jakavat hyvin pitkälle samat meemit ja myytit, ja sen alueen ihmiset voivat olettaa, että toinen automaattisesti tietää mistä puhutaan, jos jokin meemi mainitaan (samaa meemien ja myyttien kokoelmaa nimitetään tässä teoriassa kulttuuriksi). Tämä mahdollistaa erittäin tehokkaan yhteistyön ilman, että kaikkea tarvitsee selittää juurta jaksaen. Esimerkiksi työelämässä moni on havainnut, kuinka helpompi asioita on hoitaa ja niistä sopia saman taustan jakavien ja sitä kautta samaan kulttuuriin kuuluvien kanssa, kuin että kommunikointi tapahtuisi toisen meemien ja myyttien joukon jakavien ihmisten kanssa.

Aiemmassa kirjoituksessa käsiteltiin ns. availability cascade (saatavuusvyöry) -ilmiötä. Meemiteoria täydentää tätä, ja selittää, että saatavuusvyöryn avulla leviävät ideat ja ajatukset (eli meemit) leviävät juuri kollektiivisen tietoisuuden avulla. Ideat ovat helposti saatavilla, koska ne ovat ihmisten jaetussa tietoisuudessa kätevästi esillä, ja miljoonien ihmisten niihin kohdistama tietoisuus voimistaa niitä.

Toisaalta meemit ja myytit myös rajaavat todellisuutta. Jotkut meemit ja myytit ovat niin ladattuja tunneosaltaan, ettei niitä ole soveliasta käsitellä sosiaalisessa kanssakäymisessä muuten kuin pintapuolisesti niiden sosiaalista harmoniaa rikkovien tunnelatausten takia. Jotkut sanat ovat niin herkkiä, että pelkkä niiden mainitseminen saa monet ihmiset täysin ko. sanaan sidotun meemin tunnelatauksen valtaan, eivätkä he pysty enää käsittelemään sitä älyllisesti, vaan joutuvat täysin tunnelatauksen yllättämäksi.

Tällaiset äärimmäisen ladatut meemit ja myytit jäävät usein kokonaan ulkopuolelle yhteisestä keskustelusta, vaikka ne olisivatkin valtaosalla ihmisistä mielessä ns. elefanttina olohuoneessa (joka sekin on meemi). Jotkut ihmiset kuitenkin käsittelevät ylilatautuneita meemejä yksityisesti, tai hyvin rajatun ihmisjoukon kanssa, joihin he voivat luottaa. Koska niitä ei voida käsitellä ns. julkisesti, ne myös väistämättä rajaavat optimaalisen ratkaisun löytämistä esim. yhteiskunnallisiin ongelmiin, koska jotkut ratkaisuvaihtoehdot jäävät politiikassa ns. Overtonin ikkunan ulkopuolelle.

Myytit ihmiskunnan yhteisenä muistina

Myytit narratiivin kaapuun puettuna avulla kätkevät sisäänsä runsaasti historiatietoa. Myytit ovat olleet pääasiallinen tapa siirtää historiatietoa menneisyydessä ennen kirjoitettua kieltä. Myyttejä kerrotaan ja niitä luodaan jatkuvasti uusia myös nykyään. Uuden meemiteorian mukaan kaikki massamediassa esillä olevat tapahtumat ovat joiltain tai suurelta osin valikoituja yksityiskohtien kokoelmia, jotka sidotaan narratiivin avulla yhteen myytiksi. Ajan kuluessa ne hioutuvat ja suoraviivaistuvat koherentiksi ja suosituksi tarinaksi niitä uudelleen kerrottaessa.

Kollektiivinen tietoisuus kätkee sisäänsä myös sellaisia myyttejä, joita ei ole kirjoitettu lainkaan, ja joita siirretään eteenpäin vain pienessä piirissä. Tietoisuuden luonteen vuoksi tähän tietoon on kuitenkin mahdollista päästä käsiksi aivan samoin kuin mihin tahansa muuhun myyttiin tai meemiin. Tarvitaan vain tietoisuusyhteyden harjoittamista.

Maurice Maeterlinck (1862-1949), belgialainen symbolistikirjailija ja vuoden 1911 nobelisti, kirjoitti mystiikan traditioita käsittelevän kirjan Le Grand Secret. Kirjassa hän mainitsee kryptomnesian (cryptomnésie), kätketyn tai salaisen muistin. Kryptomnesian avulla voidaan saada yhteys tällaisiin myytteihin, jotka on pidetty salassa syystä tai toisesta. Hengen aarteet -kirjassa kuvaillaan kryptomnesiaa näin:

“Se kuului kaikille, mutta unissakulkijat tai muuten tavallista herkemmät saivat siihen suoremmin kosketuksen. Maeterlinck kutsui tietoisuutta “pieneksi Minäksi”, joka elää vain nykyhetken kapealla tasangolla. Salattu muisti, jota voidaan kutsua sieluksi, hengeksi tai astraaliruumiiksi, sen sijaan ylittää vuoria ja valtameriä. Se on ollut olemassa paljon ennen kuin tietoisuus ja jää jäljelle tämän lakattua.⁴”

Lähteet