/ TIETOISUUS, FYSIIKKA, IDEALISMI

Hengen ja aineen suhde

Hengen ja aineen suhde on ollut yksi filosofian ja metafyysisen ajattelun suurista kysymyksistä. 1900-luvun fysiikan kehitys kvanttifysiikassa antoi tälle kysymykselle aivan uusia näkökulmia ja keskusteluun luonnontieteiden kaipaamaa konkretiaa.

Vasta aivan viime vuosina jo viime vuosisadalla havaitut todellisuuden aspektit ovat saaneet länsimaissa laajempaa huomiota, ja niiden pohjalta on alettu hahmotella uutta näkemystä todellisuudesta. Yksi parhaista viime vuosien aikana ilmestyneistä kirjoista aiheesta on Johanna Blomqvistin 2021 kirjoittama “Hypertodellisuus - Olet olemassa ja merkittävä”. Käytänkin tätä kirjaa tämän kirjoituksen pohjana, ja referoin sitä melko laajasti.

Metafysiikan lyhyt historia

Blomqvist toteaa, että metafysiikka voidaan jakaa kahteen aatehistorialliseen suuntaan, klassiseen aristoteeliseen metafysiikkaan ja uuden ajan alussa 1600-luvulla yleistyneeseen luonnontieteelliseseen selitysmalliin. Aristoteelisen lähestymistavan tavoitteena oli yrittää ymmärtää todellisuuden muuttumatonta rakennetta. Aristoteelisessa metafysiikassa oletetaan, että on olemassa ulkoinen maailma, joka on riippumaton havaitsijansa tietoisuudesta. Luonnontieteellisen mallin tavoite oli paljon maallisempi: se hyödyntää luonnonjärjestystä ihmisen hyväksi. Luontoa kuvataan teorioilla ja matemaattisilla suureilla, ja sitä voidaan yrittää ymmärtää kokeiden avulla. Luonnontieteellisen lähestymistavan tavoite ei niinkään ole löytää kaikenkattavia, todellisuutta korkeimmalla tasolla kuvaavia lakeja. Metafysiikka tieteenalana jäi jopa kokonaan paitsioon1.

Blomqvistin mukaan ihmisillä on kuitenkin luonatainen tarve yrittää ymmärtää todellisuutta, koska se on osa ihmisyyttä. Niinpä 1900-luvun aikana metafysiikka palasi mukaan keskusteluun etupäässä fysiikan kehittymisen myötä, ja on alettu tavoitella yhä yleisempiä lainalaisuuksia1.

Mieli vs. materialismi

Antiikin Kreikassa erityisesti Platon kehitteli idealista näkemystä maailmasta. Platon ajatteli, että puhtaat ideat ja muodot ovat perustavanlaatuisempia kuin materia. Materia on vain esitys muodoista, jotka ovat olemassa abstraktissa muodossa. Materialismi puolestaan pitää materiaa perustavampana ja katsoo että sellaiset ilmiöt kuin Jumala ja enkelit eivät ole todellisia. On vain ihmismieli ja sekin on aivotoiminnan tulosta. Materialismi alkoi 1800-luvulla saada kannatusta, Blomqvistin mukaan muun muassa poliittisista syistä, joita olivat mm. tarve päästä eroon kirkon auktoriteetista tieteen tekemisen esteenä. Moni tuon ajan tutkija luopui dualismista ja kannatti vahvemmin ontologista monismia, jossa todellisuus koostuu vain materiasta johon kaikki oli palautettavissa2.

Hengen takaisinnousu

Tietoisuuden suhde materialismiin alkoi kuitenkin tulla ongelmaksi, mitä enemmän mielen toimintaa ollaan tutkittu. Materialismi ei kykene selittämään tietoisuuden syntyä. Tiedostamattomasta materiasta voi syntyä tietoisuutta vain, jos tietoisuudenkin ajatellaan olevan illuusio, jonkinlainen aivotoiminnan sivutuote. Jos tietoisuus on illuusio, sillä ei myöskään pitäisi olla voimaa vaikuttaa fyysiseen maailmaan3.

Uudella ajalla idealismi on tehnyt paluun. Esimerkiksi filosofian tohtori Bernardo Kastrup esittää kirjassaan “The Idea of the World” todellisuuden olemuksesta pohjimmiltaan idealistisena, eli tietoisuus on perustavampaa kuin aine. Kastrupin mukaan materialismissa ajatellaan, että materia voidaan koostaa aina pienemmistä osasista, joten mielenkin toimintaa materialismin avulla selitettäessä pyritään löytämään se pienin yksikkö, jossa muutoksen tapahtuvat ja jotka yhdessä synnyttävät mielen, tietoisuuden kokemuksen. Idealistisen käsityksen mukaan on kuitenkin vain yksi tietoisuus. Kastrupin mukaan me ihmiset olemme dissosioituneet eli erkaantuneet universaalista tietoisuudesta yksilöiksi samaan tapaan kuin dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä4.

Kollektiivinen tajunta

Psykologi C. G. Jung toi ensimmäisenä esiin käsitteen “kollektiivinen tiedostamaton” (“collective unconscious”). Kollektiivinen tiedostamaton on Jungin mukaan vastuussa tietyn sosiaalisen ryhmän yleisestä käytöksestä, jota ei voida selittää yksilöiden henkilökohtaisella oppimisprosessilla. Saman lajin yksilöt jakavat samoja tiedostamattomia mielen tieto-osasia, esim. myytit, unet ja Jungin arkkityypit5.

Kollektiivisen mielen avulla voidaan selittää myös esim. eläinlajien ryhmäkäyttäytyminen, kuten lintu-, kala- ja mehiläisparvien liike. Parvia on mallinnettu ja tutkittu, eikä tavallisiin aisteihin perustuen osata aukottomasti selittää, miten tieto ryhmän yksilöiden välillä liikkuu. Cambridgen yliopiston professori Rupert Sheldrake arvelee, että eläimet kykenevät muodostamaan ryhmässä toimiessaan telepaattisen yhteyden, jolla ne voivat välittää tietoa toisilleen. Sheldraken konsepti on samantapainen kuin Jungin kollektiivinen tiedostamaton, nimeltään “morfinen kenttä”5.

Sheldraken mukaan lemmikkieläin pystyy muodostamaan ihmisen kanssa yhteisen informaatiokentän, jota hän kutsuu morfiseksi kentäksi. Kentän kautta lemmikki vastaanottaa informaatiota telepaattisesti, vaikkapa siitä milloin omistaja on tulossa kotiin. Sheldraken hypoteesi on, että luonnossa on kokonaisuuksia, joilla on niille ominainen järjestelmäkenttä. Nämä kokonaisuudet voivat olla hyvinkin pieniä, kuten yksilöiden fyysisestä rakenteesta vastaavat kentät (solutaso), havaitsemisesta ja henkisistä toiminnoista muodostuvat kentät (yksilötaso), kiteistä ja molekyyleistä niille ominaiset kentät (atomitaso), yhteisöjen ja kulttuurien järjestäytymisestä huolehtivat kentät (kollektiivinen taso) jne.5.

Onko todellisuutta olemassa erillään havaitsijasta?

Blomqvistin mukaan on yleinen uskomus luonnontieteissä, että on olemassa riippumaton objektiivinen todellisuus. Einsteinin mukaan tämä vain oletetaan, vaikka sitä ei voida todistaa6.

Blomqvist kirjoittaa, että tarvitaan uudenlainen malli, paradigman muutos, joka yhteensovittaa aineen ja hengen yhteen. Aineen ja hengen eriytyminen länsimaisessa ajattelussa voidaan johtaa 1600-luvun kehitykseen, jossa tieteelle jäi aineen selittäminen ja kirkolle aineeton maailma7.

Henkisyyden rooli tieteessä

Subjektiivisuuden nostaminen maailmankatsomuksemme kantavaksi teemaksi on mullistava koko tieteellisen maailmankuvan kannalta. Maailmasta tiedon hankkiminen tapahtuisi tällöin aina tiettyjen subjektiivisten reunaehtojen puitteissa.

Blomqvist kirjoittaa, että “henkisyys” on ollut sana, jota ei tieteenfilosofiassakaan juuri ole nostettu esille; se on ollut luettavissa lähinnä vain rivien välistä8.

“Todellisuus on sekä materiaalinen että henkinen, ja tämä yhteys on voitava selittää jos haluamme vastauksia ja ymmärryksen siitä, mitä todellisuus on. Ensin tämä yhteys on kuitenkin tieteessäkin hyväksyttävä.

Todellisuuteen sisältyy henkinen puoli, joka ei kuulu siihen aineelliseen todellisuuteen, jota luonnontieteet pyrkivät tällä hetkellä kuvailemaan. Henkinen puoli kuitenkin olennaisesti vaikuttaa siihen, miten me kuvailemme aineen maailmaa. Materialismi yksin on siis riittämätön malli todellisuuden kuvaamiseen. Tämän ovat monet kvanttiteorian kehittäjät ja tulkitsijat todenneet, mutta väite on usein tyrmätty, sillä sen nähdään tarkoittavan sitä, että objektiivisesta ja rationaalisesta todellisuuden käsityksestä täytyisi luopua.”

Blomqvistin mukaan Niels Bohrilla ja Albert Einsteinilla on ollut valtava vaikutus siihen, että havaitsevan subjektin ja psyykkisten ilmiöiden mahdollinen vaikutus on yleensä suljettu pois havaintoja koskevista tarkasteluista kvanttiteoriassa. Moni fyysikko oli tästä kuitenkin eri mieltä, kuten Wolfgang Pauli ja yhä useammat tutkijat tänä päivänä8.

Carl Jung kirjoitti teoksessaan “Synchronicity - An Acausal Connecting Principle” vuonna 1952, että hänen näkemyksensä mukaan tapahtumilla voi olla kausaalisen yhteyden lisäksi myös merkitykseen perustuva yhteys. Jos tapahtumilla on merkitykseen perustuva yhteys, niillä ei välttämättä tarvitse olla kausaalista yhteyttä. Jung esitti julkaisussaan “kausaalisuusaksiooman” ja esitti, että tavallisesti tapahtumilla on sekä merkitykseen perustuva että kausaalinen yhteys, mutta joissain erikoistapauksissa kausaalinen yhteys voi ennenaikaisesti kadota. Jung kävi keskusteluja synkroniteetista Einsteinin ja Paulin kanssa, sillä hän näki synkroniteetissä yhteyden sekä suhteellisuusteoriaan että kvanttimekaniikkaan9.

Jungin mukaan elämä ei ole sarja sattumanvaraisia tapahtumia, vaan tapahtumilla on syvempi järjestys. Synkroniteetissä on samankaltaisuutta unien kanssa, ja synkroniteetin tarkoitus on opettaa. Jungin mukaan synkroniteettien tarkoituksena kenties on auttaa ihmisten siirtymistä itsekeskeisestä, geosentrisestä ajattelusta laajempaan ymmärrykseen ja henkiseen heräämiseen9.

Kvanttifysiikan näkemys

Kvanttifysiikassa on havaittu lukuisia esimerkkejä havaitsijan/tietoisuuden vaikutuksesta fysikaalisiin hiukkasiin10:

  • Materian pienimmillä alkeisosilla, hiukkasilla, on dualistinen luonne. Välillä ne käyttäytyvät kuin hiukkaset, välillä kuin aallot. On havaittu, että koetuloksen havaitsija, eli mittaaja, vaikuttaa siihen havaitaanko esimerkiksi valo hiukkasina vai aaltoina. Jos vahditaan/mitataan valon kulkua, se käyttäytyy kuin hiukkanen, kun taas jos kulkua ei vahdita, kuin aalto (ns. kaksoisrakokoe).
  • Radioaktiivinen hiukkanen hajoaa kvanttiteorian mukaan tietyn todennäköisyysjakauman ennustamassa ajassa. Hiukkasen havaitseminen kuitenkin estää hajoamisen niin, että kun hiukkasen tilaa havainnoidaan, se ei silloin voi hajota.
  • Hiukkanen voi myös ns. tunneloitua kahden kvanttitilan välillä. Kvanttitilan väliset siirtymät vaativat energiaa, mutta hiukkanen voi satunnaisesti myös tunneloitua tilojen välillä ilman että sillä on siihen tarvittavaa energiaa. Jos hiukkasta ei havainnoida, tunneloitumista tapahtuu, mutta hiukkasen tilaa havainnoitaessa ei.

Kvanttifysiikassa hiukkasen tila esitetään ns. aaltofunktiona, joka kuvaa hiukkasen tilojen todennäköisyysjakaumaa. Kun mittaus tehdään ja se havainnoidaan, havainnon myötä yksi vaihtoehdoista valikoituu tapahtuvaksi (kukaan ei tiedä miksi tai miten), ja hiukkasen tilasta tulee määrätty. Tätä ilmiötä Blomqvist kuvaa kirjassa niin, että havaitseminen “pakottaa” hiukkasen valitsemaan, missä tilassa se havaitsemisen hetkellä on, samalla romahduttaen aaltofunktion. Havaitsija siis “luo” todellisuuden, jonka havaitsee. Asiat ovat “todellisia” (eli tietyssä tilassa) vasta, kun joku havaitsee ne. On tärkeää huomata, että pelkkä mittaus ei riitä vaikkapa mittalaitteen tekemänä, tarvitaan myös mittaustuloksen havaitseminen (ihmisen toimesta)10.

Tämä kvanttifysiikan ilmiö, havaitsijan vaikutus todellisuuden määräytymiseen, saikin mm. Werner Heisenbergin ja Eugene Wigerin nostamaan tietoisuuden roolin havaitsemisen vaikutuksen keskeiseksi tekijäksi. Wiger otti vielä selkeämmin idealistisen näkökannan, pitäen todellisuuden henkistä ulottuvuutta tärkeämpänä materialistiseen verrattuna11.

Max Plank, yksi kvanttiteorian luojista, puolestaan totesi11:

Pidän tietoisuutta perustavana, ja materiaa sen johdannaisena. Tietoisuutta syvemmälle emme voi päästä. Kaikki mitä puhumme, kaikki mitä pidämme olemassa olevana, edellyttää tietoisuutta.

Blomqvist vie päättelyketjun loogiseen päätepisteeseensä kysymällä, jos materian romahtaminen todennäköisyyksien maailmasta tiettyyn määrättyyn tilaan vaatii (tietoisen) havaitsijan, olisiko koko maailmankaikkeutta olemassa, jos emme olisi täällä sitä havaitsemassa?12

PEAR-laboratorion tutkimukset

PEAR-projektissa (Princeton Engineering Anomalies Research) tutkittiin 28 vuoden ajan vuosina 1979-2007 ihmismielen vaikutusta fyysisiin laitteisiin (human-machine anomalies) sekä etähavainnoimista (remote perception).

Joitain kokeiden tuloksia:

  • Kouluttamattomat vapaaehtoiset kykenivät saamaan tietoa etäisistä maantieteellisistä kohteista ilman mitään normaaleja tiedonhankintakeinoja, kuten aistit. Tietoa saatiin ajasta ja paikasta riippumattomasti.
  • Parien vuorovaikutus ihmisen mielen vaikutuksesta koneeseen: saatu vaikutus oli n. kaksi kertaa suurempi kuin vaikutus erikseen, kunhan vapaaehtoiset olivat eri sukupuolta. Samaa sukupuolta olevat parit eivät saaneet satunnaisesta poikkeavaa vaihtelua aikaan. Jos eri sukupuolta olevat parit olivat lisäksi sitoutuneet toisiinsa myös tunnepohjalta (esim. aviopari), heidän keskimääräinen vaikutuksensa tuloksiin oli lähes seitsemän kertaa suurempi kuin erikseen.
  • Yleisesti tuloksista: henkilön tehdessä toistokokeita ensimmäisissä sarjoissa saatiin aikaan suurimmat vaikutukset (tilastollisesti merkittävä ero). Osallistujat kokivatkin saavansa parhaimmat tulokset, kun eivät tietoisesti yrittäneet muutosta. Hyväntuulinen, leikkimielinen ilmapiiri paransi tuloksia kuin tietoinen yrittäminen.
  • Ihmisten kerääntyessä yhteen vaikutus tutkittuihin laitteisiin oli sitä merkittävämpi, mitä enemmän ihmiset kokivat tunteikkaita tapahtumia. Vaikutus huomattiin laitteissa myös, vaikkeivat ihmiset olleet laitteista edes tietoisia.
  • Ihmisten vaikutusta satunnaislukugeneraattoreiden toimintaan maailmanlaajuisesti on tutkittu Global Consciousness -projektissa. Havaintojen mukaan silloin kun joukko ihmisiä keskittää huomionsa johonkin yhteiseen asiaan, ympäri maapalloa sijoitettujen satunnaislukugeneraattoreiden tuottama data ei enää olekaan niin satunnaista. Projekti on edelleen käynnissä IONS (Institute of Noetic Sciences) yhteydessä.

Uuden fysikaalis-henkisen teorian pääpiirteet

Meillä ei vielä ole teoriaa, millä materia ja tietoisuus yhdistettäisiin, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista. Blomqvist kirjoittaa, että on muutamia reunaehtoja, joita teorian pitäisi sisältää13:

  • Etäisyydellä ei ole väliä, informaatio kulkee riippumatta etäisyydestä, ei-lokaalisti.
  • Näyttäisi siltä, että kvanttilomittumista tapahtuu koko ajan, eikä vain hiukkasille ja atomeille koeolosuhteissa. Vaikuttaa siltä, että kaksi erillistä kappaletta tai systeemiä erillään toisistaan voivat silti olla yhtä ja vaikuttaa toisiinsa.
  • Se, että avaruus vaikuttaa tyhjältä ja kappaleet erillään, on vain illuusiota. Avaruus vaikuttaisi olevan havaintomme luomus, samalla tavalla kuin värit, tuoksut, maut tai muodot.
  • Bellin teoreeman mukaan on hylättävä determinismi ja luovuttava objektiivisesta todellisuudesta joka on mitattavissa ja havainnoitavissa. Determinismi ei ole yhteensovitettavissa kvantti-ilmiöiden kanssa.
  • Retrokausaliteetin parissa tehdyt kokeet antaisivat olettaa, että myös aika on illuusiota. Tietyissä tilanteissa meidän on mahdollista saada tietoa, joka näyttää tulevan toisesta ajasta.

Reduktiivisesta materialismista tietoisuuden primäärisyyteen

IONS:n johtava tutkija Dean Radin esittää mallin, jonka mukaan henkisyyden mukaan ottaminen fysiikkaan ei välttämättä tarkoittaisi paluuta takaisin taikauskoon tai sanotaanko vähemmän rationaaliseen lähestymistapaan maailmankuvassamme. Tieteellinen metodi on kuitenkin ollut ratkaisevassa avainasemassa ihmiskunnan kehityksessä, mahdollistaen ihmiskunnan menestyksen ja ihmisten elinolosuhteiden, elintason, kehittämisen. Radinin mukaan klassinen fysiikka ja materiaalinen maailma voidaan nähdä erikoistapauksena kvanttifysiikasta. Klassisesta fysiikasta ei tarvitse luopua, sillä se kuvaa arjen tason ilmiöitä hyvin. Vain tieteenalojen keskinäistä “hierarkiaa” on syytä pohtia14.

Nykyisestä, reduktiivisesta materialismista, jossa fysiikka on kaiken perustana, siirrytään malliin, jossa tietoisuus siirtyy perimmäiseksi selittäväksi tekijäksi. Voimme edelleen kuvailla fysikaalista maailmaa atomien ja molekyylien välisenä vuorovaikutuksena. Kuitenkin kun kysymme miksi havaitsemme maailman sellaisena kuin se on, tarvitsemme tietoisuutta selittämään maailmaa, koska vaikutamme aktiivisesti mielellämme siihen todellisuuteen, jonka havainnoimme. Vaikutus ulottuu paitsi nykyhetkeen, myös menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Palaamme siis joiltain osin takaisin antiikin ajan idealismiin14.

Fyysikko David Bohm on muotoillut uuden ajan metafysiikkaa näin:

Todellisuus on se, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on se, mihin uskomme. Se, mihin uskomme, määrittää sen, mitä pidämme totena. Se, mitä pidämme totena, on todellisuutemme.

Lähteet

  1. Blomqvist, Johanna. Hypertodellisuus - Olet olemassa ja merkittävä, 2021. Basam Books. Tallinna. ISBN: 978-952-379-169-5. s. 25.  2

  2. Ibid, s. 37. 

  3. Ibid, s. 44. 

  4. Ibid, s. 75. 

  5. Ibid, s. 80-82.  2 3

  6. Ibid, s. 109. 

  7. Ibid, s. 204. 

  8. Ibid, s. 123.  2

  9. Ibid, s. 152-155.  2

  10. Ibid, s. 96-99.  2

  11. Ibid, s. 100.  2

  12. Ibid, s. 104. 

  13. Ibid, s. 141. 

  14. Ibid, s. 207-209.  2