Älykkyys on kiehtova konsepti, jolla usein pyritään selittämään yksilön pärjäämistä elämässä ja yhteiskunnassa. Kuitenkin merkittävimmät oivallukset tieteen ja taiteen saralla ovat usein tulleet ihmisille, jotka omaavat selittämättömän kyvyn saada ahaa-elämyksiä, eli huutaa Heureka! välähdyksenomaisen oivalluksen iskiessä. Erittäin luovat ja kekseliäät ihmiset ovatkin usein paitsi perinteisillä mittareilla kuten älykkyysosamäärällä mitattuna älykkäitä, myös omaavat innovatiivisuudeksi tai serendipisyydeksi kutsutun mystisen, vaikeasti hahmotettavan ominaisuuden. Olisiko tietoisuudella jotain tekemistä asian kanssa?

Ennustaako älykkyysosamäärä luovuutta?

Älykkyys on jossain määrin kulttuurisidonnainen konsepti. Länsimaissa psykologian piirissä älykkyyttä määritellään usein älykkyysosamäärää mittaavilla IQ-testeillä. IQ-testien idea on mitata yhtä tai useampaa kognitiivista kykyä, esimerkiksi ei-verbaalista ja verbaalista päättelykykyä. IQ-testitulosten on havaittu korreloivan toistensa kanssa niin, että yhtä kognitiota mittaavat testitulokset korreloivat toisten kanssa, eli yhdessä päättelytestissä hyvin pärjäävä pärjää todennäköisesti hyvin myös toisessa testissä¹. Älykkyysosamäärä siis on yleisesti ottaen hyvä mittari yksilön kognitiivisille kyvyille (ns. g-faktori).

IQ-testauksen käyttöä perustellaan sillä, että testitulosten ajatellaan olevan hyviä ennustamaan yksilön ominaisuuksia, vaikkapa koulussa, liike-elämässä tai armeijassa. Jos ihminen on hyvä oppimaan, päättelemään ja ennakoimaan, hän todennäköisesti menestyy elämässä hyvin niin, että pystyy huolehtimaan itsestään ja perheestään ja ennenkaikkea osallistuu yhteisöjen toimintaan ja yhteiskuntaan rakentavalla tavalla. Mutta onko älykkyysosamäärä todella hyvä ennustaja yksilön pärjäämiselle elämässä?

Käy ilmi, että älykkyysosamäärä korreloi melko luotettavalla tavalla koulumenestyksen ja työelämässä pärjäämisen kanssa². Molemmat ovat yhteiskunnan osa-alueita, joissa yksilön odotetaan täyttävän häneen ulkopuolelta kohdistetut vaatimukset. Älykkyysosamäärältään korkea henkilö siis on hyvä täyttämään häneen kohdistettuja odotuksia.

Älykkyys ei kuitenkaan ole kovinkaan hyvä ennustamaan yksilön pärjäämistä, kun tarkastellaan jakauman oikeata ääripäätä eli huippuälykkäitä, mitattiin sitä tulotasolla tai testituloksilla koulussa ja työelämässä. Kun älykkyys ylittää ns. “riittävän” tason niin, että sosiaalisiin normeihin mukautuminen ja työelämässä pärjääminen käy vaivatta, yksilöltä voisi alkaa odottaa pelkän älykkyysosamäärän perusteella normaalin huomattavasti ylittäviä saavutuksia. Tällöin älykkyysosamäärä kuitenkin menettää ennustevoimansa. Käy ilmi, että älykkyysosamäärän noustessa tietyn rajan yli (Guilfordin mukaan n. 120³), innovatiivisuutta ja menestystä perinteisesti mittaavat suureet eivät enää korreloi älykkyyden kasvun kanssa, ja älykkyyden sekä innovatiivisuutta/menestyksen (käytettiin mitä suuretta tahansa) välinen korrelaatio laskee ja lähestyy nollaa⁴.

Tohtori Kyung-Hee Kim, Yhdysvaltalaisen The College of William and Mary yliopiston professori, on tutkinut luovuuden ja älykkyyden yhteyttä. Hänen tekemänsä älykkyystutkimusten meta-analyysin mukaan luovuutta mittaavilla testeillä ja kognitiivisia kykyjä mittaavilla mittareilla kuten IQ ei ole juuri lainkaan korrelaatiota. Luovuus siis ei olisi riippuvainen kognitiivisista kyvyistä⁵.

Tämän perusteella voidaankin kysyä, mikä tekee yksilöstä innovatiivisen, tai jopa poikkeuksellisiin suorituksiin yltävän ns. neron määritelmään sopivan henkilön?

Mistä nerojen kyky luovuuteen kumpuaa?

Päättelyyn ja kognitioon perustuvan älykkyyden lisäksi älykkyyttä voidaan määritellä myös kykynä tehdä oivalluksia ja saada ideoita, joita ei välttämättä voida suoraan johtaa päättelyn ja logiikan avulla. Älykkyyttä voi olla esimerkiksi kyky oivaltaa kahden, ensinäkemältä toisiinsa liittymättömän asian välinen yhteys. Tällaisen älykkyyden omaavia henkilöitä pidämme usein erityisen älykkäinä, eli neroina, jotka ovat tehneet koko ihmiskuntaa muuttaneita saavutuksia. He siis ovat ymmärtäneet ensimmäisinä jotain, mitä kukaan muu ei vielä ollut tajunnut, ja usein ovat kyenneet siihen toistuvasti niin, että luovat vuosi vuodelta toinen toistaan upeampia mestariteoksia, tai osallistuvat laajalla rintamalla uuden tieteen luomiseen vuosikymmeniä kestävän uransa aikana.

Neroina pitämämme ihmiset osoittavat paitsi mekaanista älyllistä kapasiteettia, myös säkenöivää luovuutta, joka ilmenee innovatiivisuutena, oivalluskykynä sekä välähdyksenomaisten “heureka”-ideoiden synnyttämiskapasiteettina.

Esimerkkejä välähdyksenomaisista oivalluksista

Tekniikan ja tieteen historia on täynnä tarinoita ihmisistä, jotka ovat tehneet ratkaisevan läpimurron tai merkittävän löydön tehdessään aivan muuta kuin keskittymässä asiaan, jonka kimpussa he kulloinkin ovat askaroineet. Esimerkkeinä Newtonin omenan putoamisen synnyttämä oivallus painovoiman luonteesta, Arkhimedeen oivallus syrjäytetyn veden määrän yhteydestä veteen upotetun esineen tilavuuteen (josta myös Heureka/Eureka-nimitys tulee), tai kuinka penisilliinin keksijä Fleming kehitti lääkkeen huomatessaan vahingossa yhden laboratiorionäytteen saastuneen sienellä.

Serendipisyys

Kyvylle saada ahaa-elämyksiä on oma nimensäkin, Serendipisyys, joka “tarkoittaa kykyä tehdä sattuman ohjaamia, odottamattomia löytöjä, yleensä sellaisesta aihepiiristä, josta löydön tekijällä on laaja tietämys”⁶ Etsijä löytää siis jotain, jota hän ei tiennyt olevansa etsimässä, mutta joka kuitenkin osoittautuu erittäin hyödylliseksi löydöksi.

Penisilliinin syntytarinaa tarkastellessa huomataan myös virheen merkitys tieteessä: virhe tai epäonnistuminen kokeessa paljastaa sattumalta uusia ilmiöitä, jotka tutkittaessa johtavat uuteen keksintöön. Ratkaisevaa näennäisesti sattumalta tehdyissä löydöksissä kuitenkin on, että keksijä on valmistautunut, eli hänen ajatuksensa jo tavalla tai toisella työskentelevät asiaa sivuavan aiheen kimpussa. Näin hän osaa antaa arvoa löydökselleen, ja toisaalta omaa tarvittavat kyvyt sen jatkojalostamiseen.

Serendipisyyttä määriteltäessä voidaan painottaa enemmän sattumaa, tai toisaalta kokemusta ja valmistautumista. Mutta onko kyseessä oikeasti sattuma? Oivallukseen johtava tapahtuma ehkä tapahtuu sattumalta, ehkä ei, mutta sattuman ja keksijän muun tiedon yhdistäminen uudeksi tiedoksi ei varmastikaan ole sattumaa. Ei myöskään voida sanoa, että kuka tahansa olisi tehnyt saman oivalluksen samoista lähtökohdista, eli olisi tiennyt samat asiat ja kokenut saman sattuman. Sattuman rooli voidaan siis kutistaa tarpeelliseksi katalyytiksi oivallukselle, kun taas todellinen työ tapahtuu edelleen keksijänsä päässä.

Mistä oivalluksessa tai ahaa-ilmiössä sitten pohjimmiltaan on kyse?

Ahaa-elämyksen samankaltaisuus meditaatiossa saavutettavaan tietoon

Ahaa-elämystä on alettu hiljattain tutkia myös psykologian parissa. Ahaa-elämystä tutkineiden Sascha Topolinskin ja Rolf Reberin mukaan sitä määrittää neljä osatekijää⁷:

1. Ahaa-elämys ilmaantuu yhtäkkiä
2. Ratkaisu ongelmaan on helposti ja ymmärrettävästi käsitettävä ongelmanratkaisijalle
3. Ahaa-elämys nostattaa positiivisen reaktion
4. Henkilö, jolle ahaa-elämys iskee, on vakuuttunut, että ratkaisu on oikein

On mielenkiintoista huomata, että välittömästi oikealta tuntuva oivallus muistuttaa suuresti meditoidessa koettavia oivalluksia, liittyivät ne sitten omaan elämään, maailmaan tai todellisuuden luonteeseen. Ahaa-elämystä kuvaillaan samalla tavalla äkilliseksi, selkeäksi ja ehdottoman oikealta vaikuttavaksi oivallukseksi, johon pyritään esimerkiksi Vipassana-meditaatiossa. Vipassana-meditaation harjoittaja pääsee harjoituksen edetessä käsiksi suoraan tietoon, joka tarkoittaa todellista, oikeaa tietoa maailmasta. Suora tieto tulee kokijalle usein välähdyksenomaisesti, kun mieli on tyyni, levossa ja valmis vastaanottamaan tietoa. Suoran tiedon vastaanottamista voisi kuvailla, että se tuntuu hyvälle ja oikealle, kokijan kokiessa syvää mielihyvää päästessään käsiksi uuteen tietoon.

Aiemmassa kirjoituksessani käsittelin kognition eri tasoja, ja esitin, kuinka kognition korkein taso on pohjimmiltaan yhteyttä suoraan tietoon, tai universaaliin tietoisuuteen. Koska pidän panpsykismiä parhaiten todellisuutta kuvaavana tietoisuuden selityksenä, tietoisuus olisi siis jotain universaalia, johon olemme yhteydessä kognition korkeimmalla tasolla. Ahaa-elämykset ovat tässä mallissa tämän universaalin tietoisuuden manifestaatioita. Voisi sanoa, että saadessamme ahaa-elämyksen/oivalluksen hyödynnämme tätä universaalia tietoisuutta, jonka avulla meidän on mahdollista tehdä oivalluksia, joihin emme voisi päästä pelkästään todisteita analysoimalla ja logiikalla.

Nerouden kaava

Neroina pitämämme ihmiset siis ovat paitsi erittäin älykkäitä kognitiivisilla mittareilla mitattuna (g-faktori), myös erittäin luovia. Luovuuden ajattelen olevan tietoisuuden yksi ilmenemismuoto, jossa luova henkilö “ammentaa” jaetun tietoisuuden yhteisestä, universaalista lähteestä.

Kuvassa 1. on esitetty g-faktorin ja tietoisuuden dimensiona ihmisen älyllisen suorituskyvyn kartta. Ihmiset, joilla on vähän kognitiivista kapasiteettia, sekä heikko yhteys tietoisuuteen, ovat kartan vasemmassa alareunassa. Kartan vasemmassa yläreunassa ovat joskus hyvinkin luovat ihmiset, joilta kuitenkin puuttuu älyllinen kapasiteetti viedä kehittelemänsä teoriat tai projektit niiden loogiseen päätepisteeseen.

Keskellä ovat ns. normaaleilla henkisillä kyvyillä varustetut ihmiset, jotka pärjäävät aivan hyvin elämässä, mutteivat yllä luovuuden saralla sen kummempiin saavutuksiin.

Kartassa oikealla alhaalla ovat g-faktorilla mitattuna älykkäät ihmiset (myös suurin osa mensaan kuuluvista), joilta kuitenkin puuttuu tarvittava tietoisuuden taso saada ahaa-elämyksiä tai luoda todella uusia läpimurtoja tieteessä.

Nerot ovat oikeassa ylänurkassa. Heitä ihmiset katsovat ihaillen ylöspäin ja ihmettelevät heidän älyllisiä saavutuksiaan. Harva ymmärtää, että heidän suuruutensa lähde on suurelta osin heidän kykynsä ammentaa tietoisuuden äärettömästä aarreaitasta kehitellessään uusia tieteellisiä teorioita, säveltäessään kuolematonta musiikkia, maalatessaan mestariteoksia yms. jne. He saavat usein ahaa-elämyksiä, sekä omaavat tarvittavan kapasiteetin rakentaa niiden pohjalta uusia tieteellisiä läpimurtoja.

Neroksi voi kehittyä ajan myötä

Koska nerous on kognition ja tietoisuuden yhdistelmä, omaa nerouden potentiaaliaan on mahdollista kehittää. Vaikka kognitiiviset kyvyt (g-faktori) eivät merkittävästi kohoaisikaan iän myötä, omaa tietoisuuttaan voi kehittää, jos vain niin haluaa. Hyviä konsteja ovat esimerkiksi meditaatio, sekä tietoisuutta alentavien myrkkyjen välttäminen.

Kannattaa myös huomata, että vain normaalisti älykkäiden ja toisaalta nerojen raja on veteen piirretty viiva tietoisuudessa, jonka ylitettyään ihmisessä jokin muuttuu ratkaisevasti. Yhtäkkiä hänen älyllinen kapasiteettinsa vaikuttaa kasvavan huimiin mittoihin. Lähes jokainen riittävillä kognitiivisilla kyvyillä varustettu voikin saavuttaa neroille ominaisen luovuuden asteen. Neroja tehdään, niiksi ei synnytä.

Tietoisuuden kehittäminen osaksi koulutusjärjestelmää parantaisi ihmisten innovoimiskapasiteettia

Kun älykkyys määritellään koostuvan kognitiivisista kyvyistä ja tietoisuudesta, myös sen mittaamiseen käytettävien käsitteiden on muututtava. Todellinen, uutta luova innovatiivisuus onkin tällöin ensisijassa kykyämme olla tietoisia oivallusten todellisesta lähteestä, ja toisaalta kykyämme “ammentaa” sieltä itsellemme uusia ajatuksia.

Innovatiivisuuden kehittämiseksi ei siis tarvitse istua seminaareissa, käydä koulutuksissa tai lukea paksuja kirjoja; tarvitsee vain meditoida. Vipassana-meditaatio tähtää oivallusten saamiseen, ja tietoisuuden kasvattamiseen lisääntyneenä ymmärryksenä itsestämme, maailmasta ja tietoisuudesta itsestään. Tämän ymmärryksen kasvaessa kasvaa myös herkkyytemme uusien asioiden oivaltamiseen, ja tietoisuuden “käyttämiseen” uusien innovaatioiden luomiseksi.

Koulutusjärjestelmämme hyötyisikin paljon tietoisuuden opiskelusta ja meditaation käyttämisestä sen kehittämisen välineenä. Tämän käsitteen ymmärtämisen myötä kouluja voidaan kehittää ikävästä pänttäämisestä oivaltavan ja iloisen leikin suuntaan.

Muistan omasta nuoruudestani lapsuuden rikkaan sisäisen maailman vaihtumisen aikuismaailman tylsänharmaaseen maailmaan, jossa tärkeintä on sopeutua ulkopuolelta tuleviin ohjeisiin, sääntöihin ja odotuksiin. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla: innovatiivisuuteen kehottava ja suorastaan rohkaiseva koulu ja työelämä voisi olla aivan yhtä jännittävä ja mieltä stimuloiva kuin lapsuuden leikit.

Lähteet