Tietoisuuden Arvoitus - Osa I
Osa I: Lähtökohtamme tietoisuuden opiskelulle
Tietoisuuden luonnetta pohdiskellessa meillä on suuria vaikeuksia tiivistää tietoisuus sanalliseksi määritelmäksi. Tietoisuuden mysteeriin on silti mahdollista luoda jonkinlaista valoa lähestymällä sitä sellaisenaan eli kokonaisvaltaisena ilmiönä, ja tarkastelemalla sen herättämiä tuntemuksia ja kokemuksia. Emme siis välttämättä yritä päästä selville, kuinka tietoisuus välittyy fysiikan käsittein ja minkälaisia prosesseja aivoissamme tapahtuu, vaan meille riittää konkreettisemmat havainnot. Yritämme selvittää, kuinka käytämme tietoisuutta arkielämässämme, kuinka tietoisuus vaikuttaa päivittäisiin valintoihimme ja kuinka tietoisuuden kollektiivinen aspekti säätelee tajuntaamme ja käytöstämme yhteisönä.
Oivalluksia tietoisuuden olemuksesta
Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksistani liittyy meditaatioharjoitukseen. Istuin meditoimassa aamulla, niinkuin olin tehnyt jo puolentoista vuoden ajan. Yhtäkkiä oivalsin jotain perustavanlaatuista: Jaamme saman havainto- ja tunnekokemuksen maailmasta kaikkien muiden ihmisten ja eläinten kanssa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mitä tämä tarkoitti omalta kohdaltani? Olin tiedostamattani jakanut maailman kahteen, toisistaan erilliseen piiriin: Ensinnäkin omaan henkilökohtaiseen kokemukseeni, ja toisaalta siitä erillisenä olevaan, ulkopuoliseen maailmaan. Oivallukseni ydin oli siis, että tällainen jako on olemassa vain omassa ajattelussani, eikä kuvitelmani kaltainen jako ollut millään lailla mielekäs. Voidaan sanoa, että heräsin unestani näkemään maailman uudella tavalla.
Oivallukseni sisälsi myös sen tajuamisen, että yhteinen, jaettu kokemuksemme kaikkien luontokappaleiden kesken on mahdollista, koska olemme kaikki perustavanlaatuisella tavalla yhteydessä toisiimme tietoisuuden välityksellä. Tämän oivalluksen jälkeen tiesin, etten voisi enää tuntea oloani yksinäiseksi tai irralliseksi muusta maailmasta. Tietoisuuden jakaminen tapahtuu elollisten olentojen välillä jollain merkillisellä tavalla olemmepa fyysisesti lähekkäin, tai sitten kaukana toisistamme.
Monta vuotta myöhemmin sain tietää, että kyse on ilmiöstä, jota Zen-buddhalaisuudessa kutsutaan Kenshoksi, joka tarkoittaa oman todellisen luonnon tajuamista. Oli kuin lamppu olisi kuvaannollisesti syttynyt mielessäni, tai sieluni silmien edestä olisi vedetty harso pois. Luultavasti tämän takia nouseva aurinko on niin yleinen symboli henkisyyden etsijöiden parissa.
Kyseessä on herääminen, jonka myötä tietoisuuden polkua voi alkaa kulkemaan omin päin. Kenshon myötä yhteys kollektiiviseen tietoisuuteen on selvä ja uuden oppiminen käy helposti, kun harjoittajalla on pääsy yhteiseen jaettuun tietovarastoon.
Mitä voimme tietää oivalluksistamme
Mistä sitten tiedän, että kyseessä oli perustavanlaatuinen oivallus, eikä vain mielikuvitusta tai uusi oletus, jota vain sattumalta pidän oikeana? Kuinka kukaan voi tietää, milloin subjektiiviset tuntemuksemme ovat millään lailla yleistettävissä, tai että kukaan muu kokee asian samoin? Vastaus tähän on mystisessä “kuudennessa aistissa”, jota nimitämme joskus intuitioksi tai vain tunteiksi. Suurin osa meistä on jollain tasolla jo hyväksynyt tällaisen sanattoman tietämisen muodon, esimerkiksi kokiessamme voimakkaan kiintymyksen tunteen toisen ihmisen kanssa, jolloin “tiedämme” jakavamme saman tunteen molemmat yhdessä. Tai kun tavoitamme hetken aikaa empatisoituamme läheisemme surun tai muun tunnetilan, jonka “tiedämme” ääneen sanomatta olevan totta ja osaamme osoittaa myötätuntoa ilman sanoja. Jos ajattelemme asiaa, itse asiassa hämmentävän suuri osa kanssakäymisestämme perustuu tähän sanattomaan tietämisen muotoon, jota emme edes yritä rationalisoida.
Nyt liikummekin tämän kirjoituksen kannalta ydinasiassa. Mainitsemassani esimerkissä tuntemusten jakamisesta on kyse itse asiassa kyse tietoisuuden jakamisesta, konseptina kollektiivisesta tietoisuudesta. Avaan kollektiivisen tietoisuuden käsitettä hieman myöhemmin lisää, nyt riittäköön että kollektiivista tietoisuutta voi kuvailla yhteiseksi, sanattomaksi kieleksi, sanattoman olemisen ja tietämisen muodoksi, jonka kaikki elävät olennot jakavat.
Sanaton tieto sanalliseksi
Meillä ei ole sanattomalle tietämisellemme käsitteitä tai sanoja. Luotamme siihen henkilökohtaisessa elämässämme, jopa teemme valtaosan elämämme merkittävimmistä valinnoistamme sen avustamana. Emme kuitenkaan juuri keskustele päätöksistämme intuition tasolla, vaan pyrimme usein rationalisoimaan päätöksemme jälkikäteen epäolennaisemmilla, mutta järkevän kuuloisilla syillä. Ehkä ajattelemme sanattoman tietämisen olevan perustavalla tavalla osa ihmisyyttä, joten oletamme sen olevan yhteistä, kaikkien tietämää tietoa.
Ilman tietoisuuden käsitteistämistä emme kuitenkaan voi käsitellä sitä sillä tietoisuuden tasolla, jossa älyn ja logiikan maailma operoi. Olemme oppineet lokeroimaan maailmamme kahteen, tiukasti toisistaan erillään olevaan tasoon, joista toista hallitsee loogisuus ja tiede, toista taas tunne ja tietoisuus. Ongelmamme kuitenkin on, ettemme useinkaan voi/halua tiedostaa näiden kahden maailman jakoa, koska niiden välinen jako on niin tiukasti iskostettu maailmaamme. Raja kulkee usein juuri kielessä: Mikä on käsitteellistetty sanallisesti, se on järkemme maailman käsiteltävissä, ja mille taas ei ole sanoja, se kuuluu tunnemaailmamme kokemuspiiriin.
“Kieleni rajat ovat maailmani rajat.” Ludwig Wittgenstein
Tästä syystä tarvitsemme tietoisuuden ilmiöiden ja tuntemusten käsittelyyn konsepteja ja sanoja. Sanat ovat välttämättömiä, että voimme keskustella tietoisuudesta ilmiönä ja konseptina ja jakaa tietämystämme, ja saada se tuotua järkimaailmamme käsitteistöön.
Onnellisuuden lisääminen mittatikuksi tiedon kartuttamisessa
Oma metodini tietoisuuden opiskeluun ilman kunnollista käsitteistöä on ollut tiukka empirismi. Koska tietoisuus on pohjimmiltaan asia, joka linkittyy hyvin tiukasti henkilökohtaiseen hyvinvointiin, olemme jokainen sen paras tulkitsija ainakin mitä tulee sen soveltamiseen omassa elämässämme. Empiirinen lähestymistapa ehdottaa, että testaamme lukemamme asiat itse, ja vedämme tämän pohjalta johtopäätökset ainakin sen suhteen, toimivatko ne omassa elämässämme vai ei.
On myös hyödyllistä ottaa tietoisuuden opiskelussa avuksi konkreettiset tavoitteet. Koska tietoisuus on niin kokonaisvaltainen asia, sen opiskelu ja tietoisuuden polulla eteneminen väistämättä pitäisi vaikuttaa positiivisesti myös omaan elämäämme, vai kuinka? Voimme siis ottaa mittatikuksi oman ja läheistemme onnellisuuden, kun “mittaamme” tietoisuuden opiskelun onnistumista ja hyötyjä. Aina uuden oivalluksen iskiessä, toteutamme sitä osana elämäämme ja seuraamme, tulemmeko onnellisemmiksi vai emme. Jos kyllä, voimme hyvillä mielin olla varmoja sen totuudenmukaisuudesta ja jatkaa sen parissa. Jos oivallus ei vaikuta elämäämme millään lailla tai pikemminkin laskee omaa tai läheistemme onnellisuuttamme, voimme hylätä sen epäaitona tietona, jonka vain kuvittelimme olevan syvällinen totuus. Esimerkiksi itse sain pontimen tämän kirjan kirjoittamiseen löytämällä meditaatiosta apua oman elämäni jäsentämiseen. Löysin kokeilemalla itselleni oikean ruokavalion (kts. “detox”-vinkit alta), jolla oli mullistava vaikutus omaan hyvinvointiini sekä koko elämänasenteeseeni. Pohdiskelen myös kollektiivisen tietoisuuden syvintä olemusta yrittämällä tunnistaa sen ilmenemismuotoja omassa elämässäni ja läheisissä ihmisissäni, sekä koettamalla tarjota vinkkejä heidän ongelmiinsa.
Empiirinen lähestymistapa on siis erittäin hedelmällinen ja suoraviivainen: Tietoa kartutetaan antamalla uusille ajatuksille mahdollisuus, testaamalla niitä itse ja säilyttämällä se, mikä vaikuttaa lisäävän hyvinvointia ja onnellisuutta elämässämme.
Itsetuntemuksen tärkeys
On ensiarvoisen tärkeää oppia tuntemaan itsensä perusteellisesti, niin fyysisesti kuin henkisesti. On tärkeää tunnistaa syyt ja vaikuttimet jotka tekemisiämme ja ajatuksiamme ohjaavat. On tärkeää oppia tietämään elämän perusasiat ja terveet arvot, jonka pohjalle ihmisen elämää on hyvä rakentaa. On lohduttava ajatus, että maailmassa on jotain pysyvää ja ikuista, ja tähän tietoon vastaukset löytyvät omasta itsestämme. Vanhan sananlaskun mukaan joskus tarvitsee matkustaa kauas löytääkseen itsensä. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeellista, jos tiedämme mille polulle astua, jonka varrelta vastaukset löytyvät.
Olemme myös länsimaisen yhteiskunnan jäseninä jossain määrin ulkoistaneet ajattelun omasta hyvinvoinnistamme yhteiskunnalle ja viranomaisille sen enempää ajattelematta, ovatko valinnat jotka minun puolestani on tehty, tosiaan hyväksi juuri minulle. Tämän kirjoituksen viesti on, että avain tasapainoon ja hyvinvointiin lähtee hiljaisesta itsetutkiskelusta ja ymmärtämisestä. Kun tunnemme itsemme, osaamme myös tehdä oikeita valintoja yhteiskunnassa, ja ottaa sieltä osaksi elämäämme hyviä, aitoja asioita sekä toisaalta jättää omaan arvoonsa pinnalliset, yhdentekevät tai jopa vahingolliset elementit.
On tärkeää pystyä vastaamaan muutamaan perustavanlaatuiseen kysymykseen: Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Mihin minun kannattaa pyrkiä? Vastausten hakeminen näihin perustavanlaatuisiin kysymyksiin voi helposti jäädä meiltä puolitiehen, ellemme tiedä, millä työkaluilla tai metodeilla siihen pyrkiä. Meillä jokaisella on kuitenkin erinomainen työkalu, tai paremminkin erottamaton osa jokaista, jonka käyttö helposti unohtuu ja joka pohjimmiltaan tekee meistä ihmisen, yksilönä ja osana ihmiskuntaa ja maailmaa. Sen nimi on tietoisuus.
Tunne, järki ja tietoisuus
Daniel Kahneman esittelee mainiossa kirjassaan Thinking Fast and Slow Amos Tverskyn kanssa tekemiään tutkimuksia ihmisen päätöksentekoprosessista ja siihen vaikuttavista kognitiivisista heikkouksista. Heidän tutkimuksensa ydin käsittelee ihmisessä päätöksentekoa avustavia kahta erillistä mekanismia. Ensimmäinen mekanismi on suurelta osin tiedostamatonta, intuitiivista ja tunteita hyödyntävää. Tämä mekanismi hyödyntää aivoihin “kovakoodattuja” reaktioita tai heuristiikkaa päätöksenteossa. Se toimii salamannopeasti, emmekä voi siihen juuri vaikuttaa. Toinen mekanismi taas on hidas ja harkitseva; voisimme sanoa, että kyseessä on järki.
Suurin osa arkeamme sujuu ykköstyypin automaattisen päätöksentekomekanismin avulla ilman sen kummempaa tietoista efforttia. Lennämme ikäänkuin autopilotilla valtaosan ajasta. Käytämme toista, hitaampaa mekanismia silloin, kun ensimmäinen mekanismi ei osaa antaa päätöstilanteessa suoraa vastausta. Hitaaseen järkeilyyn turvaudumme myös, kun olemme ajan myötä, joskus kantapään kautta opettaneet itsellemme, ettei autopilottimme osaa ohjata meitä kannaltamme hyödylliseen lopputulokseen tietyissä tilanteissa ja meidän kannaltamme on parempi, että emme toimi ensimmäisen impulsiivisen reaktion mukaan vaan annamme itsellemme enemmän aikaa niin, että kakkostyypin järjestelmä ehtii mukaan. Meille on siis hyödyksi, että osaamme tarpeen vaatiessa tunnistaa, ja puuttua peliin, kun autopilottimme ei osaa tehdä kannaltamme optimaalisia päätöksiä.
Tietoisuuden rooli tässä päätöksentekoprosessissa on tunnistaa, milloin olemme autopilottimme varassa ja tarpeen vaatiessa monitoroida sen toimintaa. Mitä tietoisempia olemme, sitä paremmin olemme perillä tästä usein meille huomaamattomasta päätöksentekomekanismista, ja sen paremmin voimme varmistaa, että teemme meitä koskevat päätöksemme parhaan tietomme varassa. Toisaalta tietoisuuden avulla voimme tarkkailla myös kakkostyypin järjestelmää ja varmistaa, ettemme jumiudu “ylianalysoimaan” tilanteita, ja osaamme tarvittaessa kuunnella sisäistä ääntämme ja intuitiota.
Kriittisiä kohtia elämässämme, jossa tietoisesta harkinnasta on hyötyä, ovat vaikkapa raha-asioita koskevat päätökset, jotka eivät juuri koskaan hyödy autopilottiimme ohjelmoiduista rutiineista. Toinen vaaranpaikka ovat nuoruudessa ja nuorina aikuisina tekemämme valinnat kaveriporukasta, päihteiden käytöstä jne., joilla on kauaskantoisia seurauksia pitkälle aikuisuuteen. Myös ihmissuhteiden muodostamisessa on suureksi avuksi, kun tiedostamme ne impulssit, joiden pohjalta haemme toisten ihmisten seuraa. Saatamme olla alttiita manipuloinnille ja hyväksikäytölle, jos annamme tiedostamattomien tarpeidemme ohjata sosiaalista käytöstämme ilman tietoista harkintaa.