Mitä on todellisuus?

Kun puhumme todellisuudesta, mitä sillä oikein tarkoitamme? Mielestäni tämä on yksi perustavanlaatuisimmista kysymyksistä, joka määrittää suhtautumistamme elämään ja maailmaan, ja jonka tulkinta potentiaalisesti vaikuttaa myös tulevaisuuden yhteiskunnan järjestäytymiseen.

Helpohko tapa lähestyä asiaa on pitää todellisuutta vaikkapa yhteisymmärryksenä niistä asioista, jotka määrittelemme seinäksi, taloksi, autoksi tai appelsiiniksi. Tällöin vetoamme todellisuuden konkreettisuuteen ja uskomukseen, että viime kädessä olemme todellisuudesta samaa mieltä.

Mutta kiinnostava jatkokysymys on, olemmeko kaikki yhtä mieltä appelsiinista? Onko minun appelsiinini todella samanlainen kuin sinun appelsiinisi? Sanoisin, että hyvin todennäköisesti on, koska emme tunnu ajautuvan kiistoihin appelsiinin perimmäisestä luonteesta, vaan voimme elää elämäämme olettamalla, että appelsiinin olemus tosiaan on samankaltainen meille molemmille. Voimme elää elämäämme, emmekä todennäköisesti koskaan joudu kyseenalaistamaan koko asiaa kanssakäymisessämme toistemme kanssa, kun tapahtumiin liittyy appelsiini. Tämä puoltaa ainakin sitä, että appelsiini tosiaan on yksiselitteisesti määriteltävissä oleva asia, ja sen todellinen luonne on meille selviö.

Kun tarkoitamme meitä, puhumme tällöin meistä ihmisistä, kollektiivisena eliökunnan lajina. Mutta entäpä koiramme? Onko heillekin appelsiini sama asia kuin meille? Toisinsanoen, vaihteleeko todellisuuden olemus havaitsijasta riippuen, eli onko todellisuuden havaitseminen subjektiivinen kokemus?

Saman tilanteen havaitseminen ei tarkoita samankaltaisia muistoja

Asiaa voi pohtia tutkimalla muistijälkiemme luotettavuutta. Rikostutkijat ovat havainneet, että kahden eri ihmisen näkemys samasta tapahtumasta voikin olla hieman, tai täysin erilainen. Kuinka silloin määrittelemme todellisuuden? Ehkäpä toinen heistä vain muistaa väärin. Tilanne ratkeaa, jos havaitsijoita on useampi kappale, jolloin kuulustelujen perusteella voimme rakentaa konsensuksen, eli “keskimääräisen totuuden”, jota rikoksia tutkivat sitten pitävät totuutena asiasta. Ei haittaa, vaikka muutama ihminen muistaisi väärin, kunhan löytyy enemmistön näkemys asiaan, jonka voi tilastotieteen valossa pitää todennäköisenä totuutena.

Tilanne luonnollisesti vaikeutuu, jos havaitsijoita on vain rajallinen määrä, ja he kaikki ovat hieman eri mieltä asiasta. Totuuden selvittäminen voi tällöin olla hankalaa. Mutta tällöinkin voimme ajatella, että on olemassa yksi ainoa totuus. Sattuu vain olemaan niin, että havaitsijoina olemme epäluotettavia, ja muistamme asioita “väärin”. Havaitsemme saman asian samalla tavalla, mutta pahaksi onneksi muistimme on toivottoman epäluotettava, ja korruptoi sinne tallennetut asiat helposti.

Mutta entäpä jos muistissamme ei olekaan mitään vikaa, vaan havaitsemme todellakin saman tilanteen kaikki omalla tavallamme?

Mitä fyysikot sanovat?

Kvanttifysiikka on esittänyt todellisuuden luonnetta pohtineille fyysikoille ja filosofeille hämmentäviä teorioita, joiden tulkinta tuottaa vaikeuksia monille ellei kaikille asiaa pohtiville. Suosittu kvanttifysiikkaa selittävä näkemys on, että konkreettista maailmaa ei ole olemassa ilman havaitsijaa. Appelsiini on appelsiini vasta, kun joku havaitsee sen, ja romahduttaa sen tilaa kuvaavan aaltofunktion. Aaltofunktion todellisuudesta tosin ollaan vieläkin montaa eri mieltä, ja on epäselvää, missä määrin se lopulta kuvaa todellisuutta.

Kuuluisa esimerkki asiasta on Schrödingerin kissa, jonka elämä riippuu hajoavasta alkeishiukkasesta. Kun alkeishiukkanen hajoaa, se käynnistää prosessin joka vapauttaa samalla myrkkyä kissan laatikkoon, surmaten tämän. Ongelman tästä tekee se, että emme tiedä, milloin alkeishiukkanen hajoaa, meillä on vain sen hajoamiseen kuluvasta ajasta keskimäärin kertova tilastollinen funktio. Ennenkuin avaamme laatikon kannen, kissa voi olla elävä tai kuollut, emme voi sitä tietää. Fyysikot ovat vieneet tämän asian akateemista saivartelua pidemmälle toteamalla, että kissa ja hajoava alkeishiukkanen muodostavat samalla mahdollisesti ns. superposition, olemalla samaan aikaan elävä ja kuollut. Aine, kvanttifysiikan tasolla, todellakin voi olla samaan aikaan useammassa eri tilassa, hajonnut tai ei-hajonnut, eri paikoissa yms. Havaitsijan luonne on tässä ratkaisevan tärkeää, aine perimmäisellä tasolla tarvitsee havaitsijan tullakseen konkreettisesti määritellyksi.

Tämäkään ei vielä tosin vastaa kysymykseen, tekeekö minun havaintoni asiasta siitä samanlaista kaikille, eli jaammeko todellisuuden olemuksesta saman näkemyksen, kunhan joku vain ensin havaitsee sen?

Havaintomme ovat todennäköisesti kaikki uniikkeja

Donald D. Hoffman, kognitiivisen tieteen (cognitive science) professori Kalifornian yliopistossa, on tutkinut havaitsemista, tekoälyä, evolutiivista peliteoriaa ja aivoja, ja kehittänyt mallin, joka kyseenalaistaa havaitsemisen universaaliuden¹. Hänen mukaansa havaitsemme maailmaa sillä tavalla, joka maksimoi elinkelpoisuutemme. Toisin sanoen havaitsemme maailmaa sillä tavalla kuin havaitsemme, koska luonnonvalinnan seurauksena se on ollut paras (tai yksi monista yhtä hyvistä) tavoista selviytyä ja jatkaa sukua. Evoluutio on muokannut aistejamme niin, että havaitsemme asiat siltä kannalta, mikä on meille tarpeellista selviytymisemme kannalta. Asian kääntöpuoli on, että aistimme muuntelevat havaintoja niin kuin se on ollut meille hyödyllisintä, tai jopa jättävät havaitsematta maailmasta joitakin aspekteja, joilla ei ole ollut meille evolutiivista merkitystä.

Hoffman on päätynyt malliinsa tekemällä tietokonesimulaatioita evoluutiosta, jonka tähtinä ovat virtuaaliset olennot. Simulaation olennot taistelevat eloonjäämisestään omaamalla kaikki hieman erilaisen näkemyksen objektiivisesta totuudesta. Tämä näkemys, joka mallintaa siis havaitsemista aistien avulla, kuvataan matemaattisella mallilla, ja olentojen eloonjääminen riippuu tämän mallin hyödyllisyydestä, eli kuinka hyvin ne säilyvät sen ansiosta hengissä. Voisi ajatella, että eliöt, joiden malli kuvaa tarkimmin totuutta, “voittavat” eli pääsevät jatkamaan tehokkaimmin sukuaan, mutta Hoffmanin mukaan näin ei ole. Simulaatiossa parhaiten pärjäävät mallit eivät kuvaa parhaiten todellisuutta, vaan simulaation edetessä optimaalisimmaksi osoittautuvat mallit eivät ole tarkimmin todellisuutta kuvaavia.

Jos Hoffmanin teoria pitää paikkansa, havaitsemme siis todellisuutta kaikki hieman eri tavalla, koska evoluutio sallii kaikki elinkelpoisuutta osoittavat mallit, jotka toimivat vähintään yhtä hyvin, mutta jotka eivät siis välttämättä muistuta lainkaan todellisuutta. Suurissa linjoissa appelsiini on kaikille (ihmisille, koirista emme tiedä) todennäköisesti samankaltainen, koska se on osoittautunut parhaaksi tavaksi evoluution kannalta.

Hoffmanin näkemys saa tukea myös LSD:n avulla tehdystä aivotutkimuksesta², jossa LSD:tä nauttineiden henkilöiden aivotoimintaa kuvattiin MRI-laitteella. Kuvien perusteella saatiin vahvistusta teorialle, että LSD:n toiminta perustuu talamuksen toiminnan häiritsemiselle. Talamus normaalisti säätelee informaation välitystä aivokuorelle, eli toimii ikäänkuin portinvartijana, joka päättää mitä informaatiota aivojen eri osiin, kuten aivokuorelle, pääsee aistien välityksellä jatkoprosessointiin. LSD häiritsee talamuksen toimintaa niin, että aivokuorelle pääsee paljon enemmän informaatiota kuin normaalisti.

Tämä on yhtäpitävää Hoffmanin teorian oletuksen kanssa, että käytämme aistiemme havaitsemasta informaatiosta vain tietyn osan. Aistimme pommittavat siis aivojamme normaalisti valtavalla määrällä informaatiota, jonka järjestämiseksi on suoritettava etukäteiskarsintaa. Toinen tapa nähdä asia on, että se, mitä pidämme todellisuutena, on vain aistiemme havaitsemasta informaatiosta otettu pieni osa, josta vielä teemme oman päätelmämme sen mukaan, mikä päätelmä on meille subjektiivisesti hyödyllisin. Objektiivista havaitsemista ei siis ole käytännössä olemassakaan.

Tämä päättelyketju avaa varsinaisen pandoran lippaan erilaisille selityksille. Jos meillä ei ole omiin aisteihimme tukeutuen mahdollisuutta päästä selville todellisuuden luonteesta, mitä meille jää jäljelle? Mihin voimme luottaa maailmaa järjestettäessä?

Mitä merkitystä todellisuuden luonteella on?

Miksi sitten vaivata päätään tällaisella asialla? Todellakin, olemme kehittyneet evoluution myötä taitaviksi oman todellisuutemme rakentajiksi niin, että hyödynnämme monia aistihavaintojamme hyödyntäviä ja tulkitsevia prosesseja ilman tietoista asian noteeraamista tai ihmettelyä. Emme siis tarvitse toimiaksemme maailmassa olla tietoisia niistä prosesseista, joiden avulla rakennamme maailmamme.

Toisaalta, asia saattaa alkaa vaivaamaan meitä (henkilöstä riippuen) jopa siinä määrin, että se alkaa vaikuttamaan suhtautumiseemme elämään ja maailmaan. Oman tietoisuutemme havainnointi ja sen kyky rakentaa aistihavainnoistamme juuri meille sopiva maailma on kiehtova, mutta samalla loputtoman hämmentävä prosessi. Jos alamme kyseenalaistamaan omien prosessiemme mielekkyyttä, mitä meille jää jäljelle?

Mitä tieteen avulla olemme siis oppineet on, että emme voi luottaa aisteihimme todellisuuden määrittelyssä. Keitä tämä asia vaivaa, joutuvat väistämättä turvautumaan tieteeseen (kovaan eli fysiikkaan ja pehmeään kuten filosofiaan). Joudumme siis harhamaailmassa hapuillen (kirjaimellisesti) selviytymään paitsi kyseenalaistamalla itsestäänselvinä pitämämme asiat, myös luottamaan etupäässä järkeemme todellisuuden todellisen luonteen etsimisessä.

Ehkäpä evoluution seuraava askel on, että nousemme Hoffmanin kuvaamien evoluution meille antamien subjektiivisten mallien yläpuolelle, ja alamme hahmottaa maailmaa optimoimalla tapaamme suhtautua havaintoihimme. Voimme järkeillä havaintokykymme rajallisuuden tiedostaen paremman tavan reagoida havaintoihin niin, että se optimoi oman eloonjäämisemme sijaan yhteiskuntamme harmoniaa ja elämiemme mielekkyyttä. Optimoinnin kohteeksi tulee tällöin ihmiskunta kollektiivina, eliökunta kokonaisuutena, maapallo elinympäristönä ja jossain vaiheessa tulevaisuudessa koko maailmankaikkeus.

Lähteet