Muutoksen vastustuksesta siinä menestyksekkäästi luovimiseen

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset filosofit pohtivat muutosta, sen roolia elämässä ja ihmisten optimaalista suhtautumista muutokseen erittäin syvällisesti. Muutoksen nähtiin olevan pohjimmiltaan jumalallista alkuperää, kytköksissä maailman perustavaan olemukseen ja olevan osa luontoa, joten muutokseen oli välttämätöntä asennoitua oikein. Muutosta voi vastustaa, tai sen takana olevat voimat voi ottaa avosylin vastaan, ja nauttia elämän virrasta. Tällä tavoin toimimalla saa kokemusperäistä tietoa maailmasta, sen mekanismeista ja siellä vaikuttavista voimista.

Muutoksen vastustaminen on kärsimyksen lähde

Kreikkalaisen filosofin Herakleitos mukaan kaikki maailmassa on pysyvässä liikkeessä. Herakleitoksen mukaan kaiken muutoksen lähde on logos, universaali järki. Logos siis sekä laittaa kaiken pysyvään muutokseen, antaa meille myös järjen, jolla muutosta voidaan ymmärtää jollain tasolla, ja tulla sen kanssa toimeen¹.

Ihmisistä kuitenkin liikkeen ja kaiken ei-pysyvyyden hyväksyminen tuntuu mahdottomalta, ja siksi he tekevät kaikkensa tarttuakseen asioihin, joita heillä jo on, tai jota he kiihkeästi tavoittelevat kuvitellen sen tuovan heille onnella. Herakleitos opetti, että muutoksen vastustaminen on luonnotonta, luonnollista järjestystä vastaan.

Herakleitoksen ajatukset ovat hyvin lähellä Buddhan opetuksia: mikään ei ole pysyvää, vaan maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Buddha opetti, että muutos on myös ihmisten kärsimyksen yksi lähde, koska he haluaisivat ympärilleen pysyvyyttä, mutta eivät sitä saa. Buddha erosi Herakleitoksesta siinä, että Buddha opetti ihmisiä olemaan kiintymättä mihinkään välttyäkseen kärsimykseltä; Herakleitos taas sanoi, että kiintyä voi, jos ymmärtää sen hetkellisen, ohikiitävän luonteen. Asioista on valmistauduttava päästämään irti hyvinkin nopeasti, ja nauttimaan niistä tässä hetkessä.

Stoalainen näkökulma muutokseen

Muutoksen hyväksymisen tärkeydestä filosofoivat myös stoalaiset. Stoalaisuus yhdistetään populaarikulttuurissa usein vaikeuksien kohtaamiseen hammasta purren, kovettamalla itsensä ja tunteensa, mutta antiikin stoalaiset filosofit pohtivat enemmän elämistä maailman kanssa harmoniassa, ja mitä sellainen elämä vaatii. Harmonia tarkoittaa stoalaisessa ajattelussa sitä, kuinka suhtaudumme muutokseen: vastustammeko sitä kynsin hampain, vai opimmeko luovimaan siinä mukana².

Stoalaiset filosofit ajattelivat, että mikään ei ole pysyvää, ja meidän kannattaa tulla toimeen sen kanssa. Maailma on rakennettu erilaisista prosesseista, jotka etenevät omaa tahtiaan, ja jotka meidän täytyy hyväksyä ja tunnistaa, jos haluamme elää maailman kanssa harmoniassa³.

Stoalaiset ajattelivat myös Herakleitoksen tapaan, että jumalallisen tahdon toteutuminen on nähtävissä oman maailmamme ja yhteiskuntamme järjestämisessä logoksen avulla harmoniaan luonnon kanssa. Logos kertoi ihmisille, millaista oli eettinen käytös, joka määrittelee tekemisellemme hyväksyttävät rajat ja suunnan⁴.

Keisari Marcus Aurelius, joka oli myös stoalainen filosofi, kirjoitti logoksen roolista maailmassa hyvin kauniilla tavalla:

  “Everything is interwoven, and the web is holy; none of its parts are unconnected.
  They are composed harmoniously, and together they compose the world.

  One world, made up of all things.
  One divinity, present in them all.
  One substance and one law – the logos that all rational veins share.
  And one truth…
  If this is indeed the culmination of one process, beings who share the same birth, the same logos.”

  -- Marcus Aurelius, Meditations, Book 7.9

Keisari Aureliuksen runo muistuttaa suuresti panpsykismin maailmanselitystä: jumalallinen alkuperä on läsnä kaikessa, universaali järki, joka kutoo kaikki osaksi samaa verkkoa.

Muutoksen vastustamisesta muutoksen aktiiviseen tekemiseen

Voimme myös ajatella muutokseen asennoitumista spektrillä, jossa muutoksen passiivinen vastustaminen on yhdessä päässä, toisessa päässä spektriä taas on aktiivinen toimeen tarttuminen. Sen sijaan, että asettuisimme meistä riippumattomista syistä aiheutuvaa muutosta vastaan, voimme avosylin vastaanottaa muutoksen virran, hypätä siihen itse mukaan ja pyrkiä jopa ohjaamaan sitä.

Muutokseen tarttuminen, ja siinä aktiivinen toimiminen voivat myös palkita tekijänsä niin, että toimija pääsee osaksi jumalallisen suunnitelman toteutumista. Jos muutos on tosiaan jumalallista alkuperää kuten antiikin kreikkalaiset ajattelivat, voimme herkällä “korvalla” kuunnella tätä suunnitelmaa, ja suunnata oman tekemisemme samoin. Tällöin elämme itse todeksi maailman suurta suunnitelmaa, ja saamme siitä omaan tekemiseemme ylimääräistä voimaa.

Antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuudessa usein esiintyi ajatus, että niille, jotka tekevät asioita rohkeasti ja kohtaavat riskejä, jumalat osoittavat hyväksyntänsä auttamalla heitä. Sanonta “onni suosii rohkeaa”, audentes fortuna iuvat, kiteyttää tämän ajattelutavan. Kuten latinankielisestä sanonnasta käy ilmi, onnen jumalatar Fortuna on se, joka suosii rohkeaa, kun taas sanonnan sekulaarisessa suomennoksessa kyseessä on vain epämääräinen “onni”, jonka tarkempaa lähdettä ei mainita. Rohkeutta väylänä jumalten suosioon käsitellään usein eeppisessä runoudessa ja klassisessa draamassa, kuten Odysseuksen, Aenaeksen ja Herkuleksen tarinoissa.

Hieman samantyyppisesti taolaisessa näkemyksessä toimeen ryhtymisestä opastetaan odottamaan jumalallista inspiraatiota, chin inspiroimaa käytöstä, joka varmistaa, että toiminta on harmoniassa taon kanssa. Antiikin kreikkalaisista poiketen taolaisuudessa kuitenkin opastetaan odottamaan, kunnes chi ilmaisee toimeen ryhtymisen olevan jumalallisessa suosiossa; antiikin kreikkalaiset konsultoivat ennustajia ja näkijöitä, oliko toimeen ryhtyminen kannattavaa.

Kristilliset teologit ovat painottaneet eettisen käytöksen tarpeellisuutta Jumalan suosioon pääsemiseksi. Tuomas Akvinolaisen mukaan eettinen käytös, joka pohjautuu luonnolliseen lakiin, ohjaa ihmiset toimimaan harmoniassa Jumalan suunnitelman kanssa, ja näin heidän tekemisensä saavat jumalallisen siunauksen⁵.

Vastaesimerkkejä hubriksesta, toimeen tarttumisesta jumalia uhmaten

Toisaalta rohkeus ja toimeen tarttuminen eivät välttämättä ole positiivisia asioita, jos ne ovat jumalien tahtoa vastaan. Antiikin kreikkalaisten ajattelussa hubris edusti esimerkkiä toimista, jotka edustivat poikkeuksellisen röyhkeää asettumista jumalallista tahtoa vastaan, tai moraalikoodiston törkeää rikkomista. Se edusti ihmisen “lankeamista” vaarallisen ylimielisyyden valtaan, jonka seurauksena jumalat langettivat rikkojalle rangaistuksen jossa Nemesis, koston jumalatar toimi rangaistuksen toimeenpanijana. Rangaistuksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kosto sinänsä, vaan tasapainon tuominen maailmaan, tasapainon, jota ihminen hubriksessaan oli järkyttänyt. Rangaistukset olivat kuitenkin yksilölle erittäin huonoja: kuolema, karkoitus yhteisöstä tai muu onnettomuus⁶.

Mielenkiintoinen askel prosessissa oli, että alkuperäisen hubrista ilmentävän teon jälkeen jumalat lähettivät tekijälle atiksen, älyllisen sokeuden tai harhan, jossa hubrikseen syyllistynyt jatkoi alkuperäisellä tiellä, ilman että pystyi ymmärtämään alkuperäistä rikkomustaan, tai pystyi havahtumaan rikkomuksen vaarallisuuteen ja vaaraan, joka häntä odotti. Rikkojan kyky ajatella järkevästi ja selkeästi oli estynyt.

Atis konseptina on kiinnostavasti samanlainen, millaiseksi Saatanan tai pahojen henkien vaikutusta kuvaillaan juutalais-kristillisessä traditiossa. Näissä alkuperäinen ylpeys tai synti saa ihmisen demonisten voimien vaikutukselle alttiiksi, joiden vaikutuksesta hän syyllistyy useampiin rikkomuksiin, tai uppoutuu syvemmälle alkuperäiseen syntiinsä. Ihminen asettaa itsensä pahalle alttiiksi toimimalla tarpeeksi vastoin jumalallista tahtoa, moraalia tai luonnollista lakia, ja paha pääsee ottamaan ihmisen ohjaukseensa.

Sekulaarinen näkemys sattuman ja ajoituksen merkityksestä menestyksessä

Sekularisoituneessa maailmassa ihmiset eivät enää pyydä tai tavoittele jumalilta suosiota antiikin ihmisten tapaan. Individualistiseen ajatteluun ohjaava yhteiskunta on vakuuttanut useimmat ihmiset siitä, että jos ihminen tekee jotain, tekemisen lopputulos, onnistuminen tai tappio, olisivat hänen omaa ansiotaan.

Tälle on kuitenkin vastakkaisiakin näkemyksiä. Jos seuraa ihmisten tekemisiä pidemmältä ajalta, ja pystyy tarkkailemaan useita elämänkaaria vaikkapa tietyllä elinkeinon alalla, voi nähdä, kuinka merkittävä osuus “sattumalla” ja oikeaan aikaan oikeassa paikassa olemisella on. Yleisradiossa esitetyssä Raha-Suomi -sarjan neljännessä jaksossa “Maailma on meidän”, Broadcastersin perustaja Saku Tuominen pohdiskeli upeasti menestyksen ja sattuman välistä jakoa, ja päätyi ajatukseen, että ihmisen omaa ansiota olisi vain 10 % hänen nauttimastaan menestyksestä:

Ihminenhän usein kuvittelee, että hypoteettinen menestys johtuu sitä, että minä olin niin hyvä. Minä tein oikeita ratkaisuja. Varmaan on niin, että 10 % kokonaisuudesta on sellaisia, että sattumoisin tein jotain fiksua tai järkevää. Luulen, että enemmän siinä on kuitenkin sellainen ajoitus. Satuin olemaan oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, kun muutos oli riittävän iso ja kykenin jollain tavalla pärjäämään siinä muutoksessa. – Saku Tuominen, Broadcastersin perustaja

Tuomisen ajatus on, että yhteiskunnassa tapahtuu isoja asioita, trendinomaisia muutoksia, joissa ihmiset sitten luovivat parhaansa mukaan. Menestykseen usein vaaditaan, jos ihmisellä on ns. pelisilmää nähdä näitä isoja kehityskulkuja, asemoida itsensä niin, että hyötyy siitä, ja kykenee ratsastamaan trendin aallolla. Toisaalta ihminen vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikealla osaamisella varustettuna, jolloin hänen henkilökohtaisille taipumuksilleen ja ajatuksilleen on kysyntää.

Sekulaarinen näkemys ei kuitenkaan selitä, ohjaako jokin voima ihmisiä olemaan oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, vai onko kyseessä puhdas sattuma. Molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia.

Sattuman osuus lopputuloksen muodostumisessa

Nassim N. Taleb on käsitellyt sattuman osuutta menestyksessä kirjassaan Fooled by Randomness. Hänen havaintonsa sijoitusmaailmassa toimimisesta oli, että puhtaasti matemaattisten todennäköisyyksien perusteella muutamat henkilöt pärjäävät vuosien ja vuosikymmenten ajan poikkeuksellisen hyvin. Tähän ei vaadita muita parempaa sijoitusmaailman osaamista tai näkemystä omaisuuslajien arvojen kehityksestä, vaan riittää, kun pystyy veikkaamaan tarpeeksi monta kertaa peräkkäin hyvin tuottavat sijoituskohteet. Pieni osa sijoittajista pystyy puhtaasti sattuman ansiosta tekemään vuosikymmenten ajan hyvää tuottoa, ja tämän takia heitä pidetään hyvinä sijoittajina, heidän osaamistaan arvostetaan, heille kertyy hoidettavaa varallisuutta ja tämän takia heistä tulee rikkaita.

Taleb yleistää tämän kasautuvan hyvän onnen merkityksen muillekin aloille, ja on huomioinut, kuinka monet asiantuntijoina pitämämme henkilöt voivat olla yksinkertaisesti ihmisiä, jotka ovat onnistuneet olemaan näkemyksissään oikeassa tarpeeksi monta kertaa puhtaasti sattuman perusteella. Asiantuntijuus ei tällöin välttämättä ole tae oikeasta ennustamisen tai tulevaisuuden ennakoinnin taidosta⁷.

Yksi aspekti asiantuntijuudessa on myös vakuuttava esiintyminen ja olemus. Suurin menestys vaikuttaisi seuraavan siitä, että 1) ihmiset osaavat artikuloida sanottavansa tavalla joka herättää ihmisissä luottamusta, ja 2) että heidän näkemyksensä tulevaisuudesta vaikuttavat toteutuvan, on kyse sitten sattumasta tai ei. Lopputuloksesta on kuitenkin mahdotonta päätellä, onko ihminen todellinen asiantuntija, vai vain onnekas ja hyvä näyttelijä.

Lähteet